Mereltä puhaltava tuuli oli tuonut mukanaan turisteja. Taianomaisen Elverin rantaviivaa koristi nyt neljä hassunnäköistä pitkäkorvaa. Siinä ne makasivat vesirajassa liikkumattomina kuin päivää paistatellen, vaikka taivas oli synkkien pilvien peitossa. Pitäisikö jonkun mennä katsomaan hengittääkö niistä yksikään?, satamalaiturilla ongella ollut maahaltia pohti ja hieraisi silkin sileää poskeaan mietteliäästi. Hän taisi olla ainut, jota rannalle ajautuneet otukset ylipäätään kiinnostivat, sillä kukaan muu satamassa poukkoileva henkilö ei näyttänyt kiinnittävän niihin mitään huomiota. Tällaista se oli suurkaupungeissa. Kukaan ei nähnyt omaa napaansa pidemmälle. Kukaan muu paitsi ongella ollut herra Müts, joka oli haaksirikkoutuneitten onneksi ammatiltaan parantaja.

Raskaasti huokaisten Montius Müts keräsi kimpsunsa ja kampsunsa pieneen nahkapussukkaan, joka päätyi hänen olalleen, ja riensi auttamaan veriveljiään. Ainakin kaksi niistä näytti olevan elossa kiivaasti kohoilevasta rinnasta päätellen, mutta kahdesta muusta edes parantaja ei voinut mennä takuuseen.

//Ainakin BM ja Elfrano tänne, kiitos//

Päästyään pintaan Zhion oli yrittänyt etsiä kumppaniaan ja niitä kahta muuta, mutta ajatus huuhtoutui hänen mielestään ensimmäisen aallon tullessa. Vesi oli yrittänyt parhaansa mukaan imaista häntä syövereihinsä, ja joka kerralla se oli onnistunut siinä hieman paremmin. Zhion potki itseään pinnalle, mutta juuri kun hän oli onnistunut siinä, suolaista vettä ryöpsähti hänen kasvoilleen. Miehen aivot olivat hiljaa, kun hänen ruumiinsa teki parhaansa pysyäkseen hengissä.

***

Kylmällä, niljakkaalla rantakalliolla makaava mies käännähtää, ja oksentaa merivettä sekä viimeisen ateriansa ulos. Samalla miehen tietoisuus palaa, vaikka yrittääkin pysytellä poissa vielä vähän aikaan: suoliston tyhjentämiseen herääminen ei ollut mieltä ylentävää. Suolaisen levän ja lähistöllä tyrskyävän meren haju sekoittuu vatsahappojen sulattamaan vehnäleivän löyhkään. Se saa hänet yökkäämään vielä kerran, mutta mitään ei tule enää ulos.
Zhion hitaasti silmänsä raolleen, mutta sulkee ne uudestaan ja käännähtää takaisin selälleen. Etäisesti hän tuntee toisen jalkansa kylmyyden, mutta tuntemus ei tule vielä kipuna. Hänen toinen kenkänsä oli kadonnut, kun taas toinen oli täynnä vettä. Läpimärät vaatteet ovat liimautuneet hänen ihoonsa, eikä lantiolla ole tuttua, turvallista painolastia.
Tuulee.
'Ja minä luulin että helvetissä on kuuma...'

Kohtuullisen läheltä kuuluvat heräilemisen äänet saavat myös varjohaltian nopeasti tajuihin. Onneksi hän ei sentään ole merivettä onnistunut nielemään, toisaalta, jokainen haava huutaa tuskaa suolan saavuttaessa rikkinäisen ihon. Miten ikävä tunne se onkaan. Arwaldin tekisi mieli vain huuta, mutta eihän se sopisi ollenkaan raavaalle haltijalle.

Nopea tarkastus vyölle kertoo miekan kadonneen meren syvyyksiin, samoin myös suurin osa rahoista. Toisaalta, äkkiäkös sitä tyhjentäisi pahaa aavistamattoman turistin taskun, kunhan ensin jaloilleen pääsisi.

Saappaat sentään olivat vielä jaloissa, onnekasta sinällänsä, että Arwald piti aina muutamaa lanttia ja yleiskätevää veistä aina vasemmassa saappaan varressa. Ehkäpä niistä olisi jotain apua.

"Oletteko te edes puoliksi elossa?" Huikkasi hän huomattuaan ainakin yhden matkalaisen jo nousseen vähän.

//Anteeksi että tuli sekavaa tekstiä ja tuli lyhyttä tekstiä. Oli koeviikko joten meni vähän pitkäksi.//

Chiar tunsi itsensä kaikkea muuta kuin hyvinvoivaksi kömpiessään kontilleen vesirajan tuntumassa. Hän oli niellaissut ainakin tynnyrillisen merivettä vatsansa täytteeksi ja sen kyllä huomasi. Pojan vatsa pömpötti kuin rantapallo. Kaiken lisäksi siihen koski ja kovasti. Epämiellyttävästä olotilastaan huolimatta varjohaltianuorukainen heilautti pientä kättään Arwaldin suuntaan merkiksi siitä, että oli elossa. Saattoihan olla, ettei lajitoveri ollut vielä sitä itse tajunnut...

Siinä kättään heilutellessa Chiarin valtasi yllättäen outo tunne. Hän ei osannut tulkita oliko se pelkoa vai ahdistusta. Kenties kumpaakin? Aivan kuin hän olisi unohtanut jotain todella oleellista. Jotain, joka saattoi olla uhaksi hänen hengelleen. Vaan minkä hän oli onnistunut unohtamaan meressä kuolemaa vastaan taistellessaan?

Poika katsahti suuntaan, josta kuului epämääräistä kakomista ja oli vähällä itsekin oksentaa seuratessaan ehkä maailman inhottavimman otuksen kamppailua elämästä ja kuolemasta. Tuo! Tuon hän oli onnistunut jo hetkeksi unohtamaan. Missä ihmeessä se toinen tuollainen oli?!

Haltialapsonen painautui hitaasti takaisin veden tuntumaan ja pälyili hätääntyneenä ympärilleen. Ehkä jos hän esittäisi kuollutta, niin hänet jätettäisiin rauhaan? Ehkei hänen lajitoverinsakaan ollut huomannut sitä aiemmin erehdyksissä elehdittyä vilkutusta...

Rantaviivalla kahlaava herran Müts ei osannut odottaa törmäävänsä haaksirikkoutuneeseen merirosvoon kotikulmillaan, mutta niin vain kävi. Hänen jalkansa veivät nimittäin ensimmäiseksi sen ainokaisen elonmerkkejä vaille jääneen henkilön luo, joka ei ollut päässyt edes yhtä lähelle vesirajaa kuin muut, ilmeisesti samaan lössiin kuuluvat otukset. Muukalainen oli sininen kasvoiltaan, mutta se ei huolestuttanut Montiusta yhtä paljon kuin lasittunut katse, joka hänen jalkojensa juuressa makaavan nuoren miehen silmistä paistoi. Oli selvää, että mies oli ollut kuolleena jo jonkin aikaa.

//Vähän tönkköä, mutta sainpa kirjoitetuksi.//

Zhion kuulee jonkun huudahtavan, vielä varsin lähellä. Sanoista hän ei saa selvää, koska ei jaksa keskittyä niihin, mutta ääni palauttaa hänet takaisin todellisuuteen. Jos tuon ärsyttävän äänen omistaja huudahteli vielä, niin ei hän voinut olla kuollut. Eikä Zhionille tule mieleenkään, että he voisivat olla molemmat manan mailla.

Mutta kylmyys ei ole vielä kadonnut, ja haiseva läjä tuntuu olevan edelleen epämiellyttävän lähellä. Ilman sitä hän olisi voinut jäädä tähän makoilemaan, mutta löyhkä pakottaa hänet nousemaan, tai ainakin se saa hänet yrittämään sitä. Kunhan hän vain saa vedettyä raikasta ilmaa keuhkoihinsa.
Zhion huokaisee, ja muutaman hetken (joiden pituudesta hänellä itsellään ei ole aavistustakaan) kuluttua hän kääntyy kyljelleen. Todennäköisesti hän olisi jäänyt siihen, ellei olisi nähnyt erästä näkyä. Jonkin matkan päässä jokin vieras heppu oli kumartunut maassa makaavan Gâshtên puoleen. Mitä ihmettä toinen oikein luuli tekevänsä hänen ystävälleen ja työkumppanilleen?
Lopulta haltia kierähtää vatsalleen, vetää jalkansa hitaasti lähemmäksi itseään ja yrittää nousta ylös. Hänen epäonnekseen yritys päätyy tuiskahdukseen takaisin maahan. Käveleminen ei selvästikään vielä onnistunut. Zhion jää miettimään, mitä tekisi, mutta vieras tyyppi ei vieläkään häivy Gâshtên luota vaan oikeastaan siirtyy lähemmäksi merihaltian puolikasta. No jo on röyhkeää.

Koska Zhionilla ei ole muutakaan mahdollisuutta, hän lähtee konttaamaan vierasta kohden ja pihisee, tosin omasta mielestään huutaa, toiselle:
"Mitä hittoa sinä luulet tekeväsi siellä?"

Varjohaltia kerää itsensä ja päästää ensin vähän lisää vettä suustaan ja sitten pienen naurahduksen, luuleeko toinen saavansa sanoilla pohjasakin edustajan pois toverinsa luota. Jos tuntematon hahmo edusti pohjasakkia hänelle kelpaisi mikä vain. Toisaalta ymmärsihän hän toista, ei hän itsekkään päässyt ylös, ja kaveria ei jätetä.

Olikohan se pieni lapsi elossa. Varjohaltia yritti epätoivoisesti nähdä, mutta heikkoa oli näkö, ensinnäkin silmät olivat täynnä suolaisen veden tuomaa hiekkaa ja vaikka silmät olisivatkin olleet puhtaat, ei hän olisi näin kirkkaassa nähnyt mitään, tai ehkä kyse oli taas totuttelu kysymyksestä niinkun monesti muulloinkin hänen tapauksessaan.

Pikkuhiljaa rantaviiva alkoi muodostua kunnollisena hänenkin näköönsä. Kun haltia huomasi olevansa riisuttu suurimmasta osasta tutuista aseista tuli hänelle välittömästi hieman orpo olo. Käsi hapuillen pitkin lämmintä hiekkaa hän etsi joten kättä pidempää kunnes löysi sellaisen. Kuivunut oksa, noin puoli metriä pitkä, ja ehkä vähän laho, mutta kelpasi alkuun. Jos muukalainen koittaisi liian lähelle häntä, niin halko heilahtaisi.

//Juu ei mennyt yhtään eteenpäin, mutta viimekerrasta on aikaa, koittakaa ymmärtää=)//

Parantajalle suunnattu huudahdus kantautui kuin kuuroille korville. Ei siksi, että herra Mütsillä olisi ollut huono kuulo, vaan siksi, ettei Zhionin ääni ollut kantautunut parantajan korviin saakka. Mies kyykistyi suolaisessa merivedessä makaavan veriveljensä vierelle ja painoi tämän luomet alas peittämään sinisten silmien tyhjän katseen. Mitä ikinä tuo nuorukainen olikaan elämänsä aikana tehnyt, kuolla hänen ei olisi tarvinnut. Montius oli mielestään nähnyt elämänsä aikana jo aivan tarpeeksi kuolemaa. Mitä nuorempia uhrit olivat, sen vaikeampaa heidät oli laskea haudan loputtomaan lepoon. Siitä ei ollut vielä vuosisataakaan kun hän oli saanut kaivaa oikein urakalla hautoja nuorukaisille, joilta sota oli vienyt hengen.

Vesirajassa hipihiljaa vatsallaan makaava Chiar säikähti huomatessaan, että rantakalliolla vatsalaukkuaan tyhjännyt merirosvo oli lähtenyt konttimaan hänen suuntaansa. Hänkään ei ollut kuullut, mitä merikarhu oli kihissyt itsekseen, mutta miehen kimpaantunut katse kertoi, ettei luvassa ainakaan mitään hyvää voinut olla. Poika painoi silmänsä tiukasti kiinni ja jäi kauhusta kankeana odottamaan kohtaloaan. Jos hänen jokaiseen raajaansa ei olisi särkenyt niin vietävästi, hän olisi yrittänyt väistää sivumpaan tulilinjalta, jonka Zhion oli valinnut, mutta hän oli aivan liian väsynyt liikahtamaan peukalonsa mittaakaan.

//Joku muukin voisi liikuttaa parantaja-herraamme ja viedä peliä eteenpäin...//

Zhionin ilme synkistyy entisestään, kun hänen "huudahdustaan" ei huomioida millään tavalla. Vieraalla hepulla ei näytä olevan aikomustakaan siirtyä Gâshtën luota pois, joten Zhion kiristää konttausvauhtiaan. Housut olivat jo hieman kärsineet, eivätkä ne todellakaan pitäneet siitä, että niiden kangasta raahattiin kovaa maata pitkin. Tällä hetkellä vaatteista huolehtiminen ei tosin käynyt Zhionilla mielessäkään.

Pahasti vettynyt tyttö oli hänen reittinsä tiellä, joten Zhion joutui tekemään kontatessaan mutkan. Ohittaessaan tytön hän vilkaisee toiseen nopeasti, ja toteaa toisen olevan suhteellisen hyvissä ruumiin voimissa. Ei tyttö ainakaan huonokuntoisemmalta näyttänyt kuin hän itse. Sen verran kiire miehellä kuitenkin on, että hän ei hidasta eikä sano sanaakaan toiselle. Vilkaistuaan lasta hän kiinnittää katseensa taas Gâshtêen ja muukalaiseen, aivan kuin pystyisi katseellaan pakottaa toiset tottelemaan hänen tahtoaan. Ikävä kyllä se ei oikein onnistunut.

Välimatka kaveriin ja vieraaseen näytti lyhenevän tuskastuttavan hitaasti. Zhion oli vielä vaikka kuinka kaukana, kun tuo hyypiö koskettaa Gâshtên kasvoja. Miten se uskalsikin! Kyllä Gâshtê melkoisen väsynyt taisi tosiaan olla, kun ei siihen reagoinut. Ainahan puolikkaalla merihaltialla on ollut hyvät unenlahjat... Tai ei kai toinen vain ole loukkaantunut?

Ikuisuuden päästä, ainakin Zhionin itsensä mielestä, hän pääsee kaksikon luokse. Hänen housuihinsa on tullut polvien kohdalle reikä, ja polvissa näkyy punaisia naarmuja. Miehen ruumis oli polville liian painava tuollaisella matkalla.
Zhion on tarttumassa muukalaiseen, kunnes hänen katseensa osuu Gâshtêen. Hanen paras ystävänsä näytti aivan liian sinertävältä, vielä enemmän kuin tavallisesti. Pienet kivet rasahtavat, kun mies lysähtää istumaan. Samalla hänen keuhkonsa tyhjenevät, ja hänen avonaisesta suustaan pääsee pitkä henkäisy.

(( en viitsinyt itse liikuttaa herra Mütsia, koska oma hahmoni on niin paljon hänen kanssaan tekemisissä. Se olisi tuntunut aika paljon yksin pelaamiselta, jos olisin saanut päättää hänen reaktionsa. Mutta sivuhahmo on siis vapaata riistaa (?) :] ))

Tässä vaiheessa tuntematon mies, joka on ehtinyt jo rannan tuntumassa makaavan merirosvon luo, ei kiinnitä huomiota viereen raahautuneeseen piraattiin. Hetken tutkiskelun jälkeen hän kuitenkin nousee rauhallisesti pystyyn ja ottaa askeleen taaksepäin. Rauhallinen ja matala ääni yllättävät Arwaldin "Haaksirikko?" Varjohaltia ei ole oikein varma onko kyseessä kysymys vai toteamus.

Mies vaikuttaa vaarattomalta ainakin näin useamman kymmenen metrin päästä katsottuna, joten varjohaltia uskaltaa hellittää otteensa kepista, ja sensijaan pyrkii istumaan. Vaivalloisesti ja ähisten ja puhisten se kuitenkin onnistuu. Näkö on edelleen sumeaa ja vaivalloista, mutta nyt Arwald sentään saa hahmotettua myös sen, että toinen laivalla olleista piraateista, se jonka kanssa hän oli enemmän riidellyt, oli saanut raahattua itsensä sinne oudon miehen luo. Ties mitä vahoja tuttuja hekin olivat. Olisi vain parasta toivoa etteivät he olisi kovin vihaisella päällä.

Haaksirikko tai ei, ei ruumista tähän vesirajaan voisi jättää tai paikka kuhisisi pian haaskalintuja ja mereneläviä. Paikalle raahautunut valkohapsi ei kuitenkaan näytä olevan elämänsä parhaimmassa kunnossa. Hänestä tuskin saisi kantoapua. Ja olihan selvää, että jos miehellä oli paatuneessa sydämessään vielä pieni osa, joka kykeni tuntemaan menetyksen tuskaa, ystävän menetys tulisi verottamaan häneltä voimia entisestään.
"Olen kovin pahoillani. Voi kunpa voisin tehdä jotain...", Müts toteaa aavistuksen sanojaan varoen. Eihän näistä nuorista koskaan tiennyt, millaisen hepulin ne saivat nähdessään kuolemaa. Varsinkin silloin kun se vieraili heidän läheistensä seurassa.
"Hienoa, että sinä näytät kuitenkin olevan kunnossa pienistä naarmuista huolimatta. Pystytkö nousemaan? Annahan kun autan", parantaja jatkaa tasaisen rauhallisella äänensävyllä ja ottaa ne pari askelta Zhionin suuntaan, joka heidän välillään oli ollut. Napakalla otteella mies tarttuu nuorempaa haltiaa harteista ja koettaa saada tämän pysymään tolpillaan.

Vedentuntumassa lojuva Chiar huomaa epäonnekseen, että hänen mekkonsa ei ole yhtä peittävää materiaalia märkänä kuin kuivana ja koettaa peittää itsensä hieromalla märkää hiekkaa vaaleaan mekkoonsa. Mieluummin hän kulkisi likaisissa vaatteissa kuin vaatteitta...varsinkin tällaisessa vieraassa ympäristössä. Missä ihmeessä hän ylipäätään oli? Kaukana kotoa ainakin. Sen hän oli tiedostanut heti silmänsä aukaistuaan. Hän ei kuitenkaan tuntenut koti-ikävää, sillä hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut pysyvää kotia. Kuitekaan hän ei voinut väittää, etteikö häntä olisi pelottanut. Kotikaupungissaan hän oli oppinut tietämään, mistä paikoista ruokaa sai halvalla, mutta täällä hänen olisi aloitettava kaikki alusta: etsittävä yösija, joka ei ollut jo jonkun toisen varaama, ja selvitettävä paikallinen ruokapolitiikka. Ruuasta puheenollen Chiarin oli nälkä. Ja väsy. Kova väsy. Tällaisessa ympäristössä hän ei kuitenkaan uskaltanut ummistaa enää silmiään hetkeksikään. Ihmepelastuminen oli nääs jo tapahtunut, kun Zhion oli kiertänyt hänet ja jättänyt henkiin. Sen täytyi olla lahja Taivaan Isältä. Paras kiittää Isää pienellä rukouksella ja ottaa sitten jalat alleen. Tuumasta toimeen...

Zhion tuijottaa ystäväänsä lasittunein silmin, joiden pinnalla on kostea kalvo. Vasta vieraan haltiamiekkosen lause palauttaa hänet todellisuuteen ja pakottaa hänet hyväksymään sen ainakin osittain. Hänen paras ystävänsä on kuollut. Mies ojentaa etusormeaan, ja silittää sillä toisen sinertävää poskea, mutta hän vetää kätensä pian pois. Gâshtên poski oli niin kylmä...
On Zhionin onni, että Gâshtên silmät on suljettu. Huomaavainen teko, sillä tyhjien silmien tuijotuksen näkeminen olisi ollut liikaa. Vaikka merirosvo oli tottunut kuolemaan, oli hän aina kuvitellut, että he kuolisivat Gâshtên kanssa rinta rinnan jossain taistelussa tai että siinä ei ainakaan kävisi näin, että Zhion jää yksin. Hän oli menettänyt laivansa, ja nyt vielä ystävänsäkin. Mitä ihmettä hän nyt tekee?

Vieraan käden koskettaessa Zhion vaistomaisesti kääntyy ja ärähtää toiselle.
"Näpit irti minusta! Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?"
Hänen rimpuilunsa kuitenkin loppuu ennen kuin vieras irroittaa otteensa, ja ote oli ollut niin vahva, että Zhion ei olisi nykyisessä tilassaan edes päässyt irti. Hitaasti hänet autetaan seisomaan, ja mies jää paikoilleen. Hän on ihan varma, että lyyhistyisi takaisin maahan jos vieras päästäisi irti, sillä hänen jalkansa ovat velliä eivätkä varmasti suostuisi toimimaan hänen aikomustensa kanssa yhteistyössä. Zhion on selin auttajaansa, eikä hän nähnyt toisen kasvoja tai mitään muutakaan. Jos parantaja olisikin ollut palkkamurhaaja, olisivat entisen merirosvokapteenin päivät nyt varmasti luetut, joten toivon mukaan parantaja ei tunnista Zhionia etsintäkuulutuksista – tosin hän on aina ollut itse sitä mieltä, että on paljon komeampi kuin siinä lappusessa.

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä muille oli tapahtunut, eikä hän tiennyt, minkä ihmeen takia vieras halusi auttaa juuri hänet pystyyn. Mutta hän ei pystynytkään ajattelemaan juuri nyt ketään muuta elossa olevaa kuin itseään. Hän tunsi olevansa kuin raaka kananmuna, jonka kuori pirstoutuisi pienimmästäkin hipaisusta. Päättäväisen luja mutta ystävällinenkin kosketus olkapäissä oli jo melkein liikaa.

Näkö selvenee pikku hiljaa, yksitellen esineet ja asiat, myös henkilöt, selvenevät varjohaltian silmissä. Zhion on autettu ylös ja seisoo jähmettyneesti entistä ystäväänsä tuijottaen. Rohkenisikohan Arwald käydä juttelemassa lähes tuntemattomille henkilöille. Toisaalta kun miettii vaihtoehtoja, hän voi joko lähteä yksin kaupungille haavoittuneena ja väsyneenä ja päästä seuraavan yön aikana todennäköisesti hengestään, tai hän voi keskustella puolitutulle rikolliselle ja koittaa saada sopua aikaan. Jälkimmäinen kuulostaa huomattavasti paremmalta idealta.

Hiljalleen ja horjahdellen pääse varjohaltia vihdoin pystyyn, miten suuren vaivan se vaatikaan! Kaukana edessä kuulee hän edelleen miehen puhelevan rauhallisesti jotain josta ei kuitenkaan saa vielä selvää. Mitä lähemmäs varjohaltia pääsee ruumista, sitä enemmän alkaa suru vallata tilaa sydämmestä. Ei he eivät olleet tunteneet kauaa, mutta tällä hetkellä hän olisi ollut arvokas toveri Arwaldille.

Vihdoin kahden tuntemattoman luo päästyään hän saa suunsa auki: "elossa vielä..." Varjohaltian oli vaikeaa keksiä lisää sanomista. Jokseenkin toisen merirosvon kasvoilta paistoi pettymys, väsymys ja suru.

Kappas. Pienin kolmikosta otti jalat alleen. Parantaja-setä seuraa hitusen kummeksuen miten huvittavan pitkät korvat omaava nassikka viilettää vesirajaa pitkin kohti kaupungin toria. Montius ei ilmeisestikään tiedä vielä tarpeeksi tästä rannalle ajautuneesta kolmikosta. Mitä lie ne ovat tuolle tyttö-rukalle tehneet, kun se noin nopeasti halusi pois näkyvistä...

"Mitäpä jos mentäisiin minun luokseni? Olette varmaan nälkäisiä ja levon tarpeessa?", Montius sanoo ehdotuksen häivähdys äänessään käännettyään katseensa paikalle saapastelleeseen varjohaltiaan. Hänkään ei näytä olevan kaikissa sielunvoimissaan, mutta ystävän menetys ei tunnu koskettavan häntä aivan yhtä syvästi kuin miestä, jota Müts pitää tolpillaan.
"Autahan vähän kaveriasi. Poika ei tahdo pysyä pystyssä", vanhus kehottaa Arwaldia tukemaan Zhionin askelia, jos mies vaikka saisi otettua askeleen suuntaan tai toiseen. Eiväthän he tähänkään voineet jäädä. Ruumis oli hävitettävä, ennen kuin se alkaisi kerätä turhaa huomiota.
"Tiedän erään pienen loitsun, jolla saan ystävänne siirretyksi vaivatta...", maagi selostaa kaivellessaan kaapunsa vyön alta pienen savipurkin, jonka sisältämää sinertävää jauhetta hän ripottelee vedessä makaavan ruumiin päälle. Pari taikasanaa ja puf. Ruho on tiessään. Tallessa se on, mutta poissa silmistä.

"No niin, pojat. Eiköhän mennä. Teillä on varmasti paljon kerrottavaa", Müts sanoo taikatemput tehtyään ja pälyilee ympärilleen siltä varalta, ettei kukaan ole nähnyt hänen käyttävän magiaa yleisellä paikalla. Sitä kun ei ihmisten keskuudessa katsottu kovinkaan hyvällä. Vanhuksen askelet vievät suuntaan, johon pienempi varjohaltioista oli hetki sitten paennut.

Haltia äännähtää myöntyvästi vieraan ehdotukseen, mutta se jää vain mumisevaksi kurkkuääneksi, koska hän ei halua – eikä varmaan jaksaisi – muodostaa nyt ymmärrettäviä sanoja. Lyhyeksi ajaksi kantapään kautta opittu varovaisuus nostaa päätään, mutta Zhion tukahduttaa sen hokemalla itselleen, että toisella on varmasti vain hyvät asiat mielessä. Muuten toinen ei olisi käyttäytynyt noin ystävällisesti, tai sitten toinen oli harvinaisen kiero tapaus. Ja hän tosiaan on levon tarpeessa... Hän oli väsynyt. Niin hirveän väsynyt.
Sama varoittava ääni herää hänen mielessään, kun vieras heppu aikoo antaa hänet ruhjoontuneen – mutta ei kuolleen – varjohaltian kannettavaksi.
'Miksi Gâshtên piti kuolla, miksi se ei voinut olla vaikka tuo?'
Ääni sammuu kuitenkin väsymyksen takia itsekseen, ja Zhion tukeutuu raskaasti Arwaldiin. Hän ripustautuu toisen olkapäähän, ja roikkuu käsillään toisen paidassa, sillä hänen jalkansa eivät enää kunnolla kanna hänen ruumistaan, tai oikeastaan vain vielä huonommin kuin aikaisemmin. Toivon mukaan varjohaltia ei ole niin väsynyt, ettei jaksaisi kannatella entistä merirosvoa.

Hän katsoo laiskasti sivulleen ja huomaa tytön kipittävän yllättävän reippaasti poispäin. Miten toinen pysyi edes pystyssä...? Hän ei kuitenkaan jaksa välittää siitä, vaikka se sama huolestunut osa hänen aivoistaan yrittää vakuuttaa miehelle, että tyttöä ei saa päästää pakenemaan, koska toinen voisi paljastaa hänet virkavallalle. Mutta se vaikuttaa niin pieneltä ja vähäpätöiseltä asialta...
Nyt hän haluaa vain päästä lepäämään.

((Elfrano, voi ainakin minun puolestani siirtää porukan parantaja-herran talolle. Minulle tuo siirtyminen siis sopii. Zhion voi raahautua (toivon mukaan) Arwaldin tukemana.))

Koska varjohaltiamiehenkin askel näyttää painavan, päättää Müts tukea kumpaakin loukkaantunutta asettumalla miekkosten väliin ja kiertämällä heidän kätensä olkiensa ympärille. Eiköhän tämä tästä. Kyllä he ainakin iltaan mennessä perillä olisivat...

Siinä vaiheessa kun taivaltamisesta väsyksissä oleva kolmikko viimein saapuu parantajan matalan majan ovelle, aurinko on ehtinyt jo laskea keskitaivaalta. Se paistaa viistosti Milre-vuoriston suunnalta. On iltapäivä. Montius irrottaa kämmenenkokoisen rauta-avaimen vyötäröllään olevasta nahkavyöstä ja aukaisee kotinsa etuoven vierailleen.
"Käykääpä sisään. Ei tämä mikään lukaali ole, mutta onpahan katto pään päällä", vanhus hymähtää ja viittoo nuoriamiehiä astumaan peremmälle.

Vaikka asunto on pimeä, se ei vaikuta ulkopuolisenkaan silmään uhkaavalta. Tuvan nurkassa palaa pienellä liekillä aamupäivällä sytytetty valkea. Se on lämmittänyt huoneen mukavan lämpöiseksi ulkona puhkuvaan kolean tuuleen verrattuna.

Tottunein askelin Müts astelee valkean yllä olevan padan ääreen. Aamulla keitetty soppa oli vielä lämmintä. Eiköhän se vieraille maistuisi.
"Kalasoppaa. Kelpaako?", mies kysäisee ja katsahtaa vieraisiinsa. "Anteeksi tämä hämäryys, mutta öljy on päässyt loppumaan, enkä saa lamppuihin tulta. Käykää toki istumaan siihen lattialle. Katsotaan samalla niitä teidän haavojanne. Paras puhdistaa ne, etteivät pahasti tulehdu."