Varjohaltian änkyttäessä vastauksensa Zhionin ensimmäinen ajatus on, että nyt tuo tyttö on menettänyt lopullisesti järkensä. Mies oli itse, omin silmin nähnyt, kuinka varastohuone oli ollut täyteen ahdettu kaikenlaista tavaraa.
“Ei mitään?”, hän ihmettelee ääneen, ja hänen kysymyksessään on kiukkuinen sävy. Hänellä ei ollut nyt aikaa pelleilylle, totta kai siellä olisi tavaraa. Hän harppoo toivonsa menettäneen tytön luokse aterimien pistellessä paidan läpi (isot veitset olivat kaukana hänestä itsestään).

Totta se oli. Huone oli tyhjä kuin Zhionin päättelykyky. Hän tuijotti huonetta suu auki, uskomatta silmiään. Ehkä tyttö ei ollutkaan ainut, jonka järjen valo oli himmentynyt täällä.

Hän oli juuri sähähtämässä tytölle pari valittua sanaa siitä, kuinka mikään jumala ei välitä höläsen pöläystäkään siitä, että tyttö haluaa välttämättä siivota lattiaa hameellaan, joka oli vielä hetki sitten ollut puhdas.
Silloin talon ovi narahtaa auki. Zhionin ilmeen perusteella sisään olisi voinut astua vaikka aave, eikä parantajavanhus. Hän ei voi estää itseään säpsähtämästä, sillä tätä hän oli toivonut kaikkein vähiten.
"Tuota...", hän aloittaa, ja päättää sitten käyttää vanhaa, hyväksi havaittua keinoa. "Missä sinä oikein olit keskellä yötä?”
Paras vastaus liian kiperään kysymykseen on toinen kysymys.

Odottaessaan vastausta hän vilkaisee varjohaltiatyttöä, ja kumartuu toisen puoleen.
"Löysitkö sinä jo sen?"
Aivan kuin tyttö edes näyttäisi siltä, että toinen olisi ollut etsimässä jotain lattialankun raosta tai pölypalleroiden seasta.

//Ei oo totta ~__~ Mä vastasin tähän peliin jo viikko sitten, mutta ilmeisesti viesti ei sit mennykää perille. Kiva.//

Montius kurtistaa kulmiaan. Hänen tässä pitäisi kysymykset esittää, eikä tuon röyhkeän merimiehen, joka oli kähveltänyt kaiken hänen irtaimistonsa. Millä oikeudella vieraat olivat alkaneet tonkia hänen komeroaankin? Melkoisia luihuja. Olikohan ollut virhe majoittaa tuikituntemattomia saman katon alle?

Vanhus huokaisee päätään pyöritellen ja riisuu ulkotakin yltään.
"Kävin asioimassa puun juurella", hän vastaa asetellessaan takkinsa oven vierellä olevaan naulakkoon ja katsahtaa sen jälkeen vieraisiinsa. "Mutta te taisitte olla menossa jonnekin vähän kauemmaksi?" Aseistariisuva katse porautuu vuoronperään sekä valkohiuksiseen haltiamieheen, että pölyiseltä lattialta miehen taa paenneeseen tyttölapseen. Oli siinäkin kaksikko.
"Mitä jos palauttaisit ne, mitä olit viemässä, ja menisit takaisin nukkumaan? Luulisi uni maittavan. Huomenna on raskas päivä edessä. Kaverisi pitää haudata, jollet sattunut muistamaan", Müts murahtaa selvästi loukkaantuneena siitä, että hänen oli uskottu olevan susi lampaan vaatteissa. Ei kai näin vanhan ihmisen enää tarvinnut teeskennellä.
"Ja sinä", parantaja viittaa Chiariin, "Mene pesemään itsesi. Haiset tänne saakka."

Nolostunut varjohaltia katsoo suupielet alasvääntyneinä ensin valkohapsiin, jonka ohitse hän kulkee, ja sen jälkeen vanhukseen, jonka kasvoilta paistaa edelleen pettymys vieraitaan kohtaan. Voi miten typerästi Chiar olikaan käyttäytynyt. Mennä nyt tonkimaan jonkun toisen asuntoa ja liata tämän antamia vaatteita.
"Anteeksi", poika mumahtaa kiertäessään takan nurkalle vesisaavin ääreen. Vesi oli kylmää, eikä lämmintä ilmeisesti ollut luvassa, sillä vanhus ei tehnyt elettäkään loihtiakseen saavin sisällön samaan uskoon kuin aiemmin iltapäivällä. Chiar niiskahtaa ja pulahtaa korviaan myöten kylmään veteen sanaakaan sanomatta.

//No nii ja tästä tuli paljon paskempi ku siitä ekasta versiosta -_- Gosh...//

((onneksi ehdin kuitenkin lukea sen viestin. Oon kuullut, että muillakin phpbb-foorumeilla on ollut ongelmia viestien katoamisen kanssa. Kuulemma joku hakkeri onnistu murtautumaan foorumiketjun ytimeen tai jotain semmosta... -.- . Tyhmä juttu, viestin uudelleen kirjoittaminen on melkosen ärsyttävää. Toivottavasti tulevaisuudessa ei tapahdu noin.))

Zhion tunsi itsensä täydeksi hölmöksi kuultuaan vanhuksen vastauksen, mutta hän ei suostunut hyväksymään sitä vastaan panematta. Tällä kertaa hän kuitenkin pitää epäilyksensä omana tietonaan ja vilkaisee epäilyttävän tyhjää varastohuonetta syyttävästi – aivan kuin huoneella itsellään olisi ollut jotain häntä vastaan. Haltia käyttäytyy, kuin ei olisi huomannutkaan vanhuksen kysymystä siitä, minne he olivat olleet matkalla. Papparaisen loukkaantuneeseen huomautukseen haltiamies ei vastaa mitään, vilkaistuaan vanhusta hän kävelee takaisin keittiöön ja palauttaa ruokailuvälineitä suurieleisesti takaisin paikoilleen. Ne kilisevät ja kolisevat äänekkäästi haltian sulloessa niitä kaappeihin, mutta hän on tarkkana ja jättää mahdollisimman huomaamattomasti pari veistä palauttamatta. Hän sujauttaa ne housujensa alle, lantiolle ja heilauttaa paitansa niiden peitoksi. Nopeasti hän asettelee niitä paremmin paikoilleen, vaikka se saattaa paljastaa hänen puuhansa. Mutta eihän siitä tulisi mitään, että hän tökkisi itsensä täyteen reikiä oman huolimattomuutensa takia.

Vanhuksen kehoituksesta Zhion astelee takaisin rappusille, nyrpeä ilme kasvoillaan. Hän ei voi olla mulkoilematta vanhusta epäluuloisena kulmiensa alta, eikä se ole mikään ihme. Mitä epäluotettavampi henkilö itse on, sitä useammin hän olettaa muidenkin käyttäytyvän samalla tavalla. Hän pinnistelee samalla kuuloaan yrittäen saada selville, odottiko oven takana väijytys valmiina hyökkäämään sitten, kun he olivat laskeneet aseensa.
Tytteli oli aivan liian sinisilmäinen, toinen uskoo näköjään kenestä tahansa mitä vain. Toisaalta se on hyvä asia, se helpottaa Zhionin hataria suunnitelmia (joissa ei ole kovinkaan monta vaihtoehtoa, jos jokin asia epäonnistuu).
Hän ei huomaa mitään epäilyttävää, joten haltian on pakko kivuta takaisin parvelle. Mutta hän jähmettyy kesken kipuamisen muistaessaan erään asian. Huonotuulinen ilme sen kun syvenee, kun hän palaa takaisin.
Hän yrittää parhaansa mukaan muotoilla naamaalleen edes neutraalin ilmeen, ystävällinen hymy oli aivan liikaa vaadittu.
"Tuota... Me tarvitsemme puhtaan peiton", hän sanoo vanhukselle. Sanat kuulostavat siltä, kuin hän joutuisi ensin kiskomaan ne kurkusta ja sitten käyttämään kaiken tahdonvoimansa muotoillakseen niistä ylimääräiset särmät pois.
"Jos sopii."
Pyytäminen oli asia, josta Zhionilla ei ollut paljoakaan kokemusta. Kaiken lisäksi hän ei arvostanut kyseistä taitoa pätkääkään. Ja se kyllä näkyi hänen suorituksessaan.

Mutta vanhuksen on turha luulla, että Zhion painaisi päänsä tyytyväisesti tyynyyn päästyään ylös. Lähes mikä tahansa muu vaihtoehto on sitä parempi, ellei hänen kehonsa päätä asiaa miehen puolesta.

Sillä välin kun haltiatyttö kastautuu vesisaavissa, Montius etsii hänelle puhdasta päällepantavaa komerostaan. Taikasanoin näkyviin ilmestyneet hyllyt tursuavat jälleen jos jonkinlaista vaatekappaletta ja lasipurkkia. Ne ovat olleet kaiken aikaa läsnä, mutta maallikoiden tavoittamattomissa. Jälleen kerran Müts on hyvillään siitä, että varsin harva haltia tässä maailmassa on oikeasti perehtynyt taikuuteen. Ties millainen sotku hänenkin komerossaan tällä hetkellä vallitsisi, jos vieraat olisivat päässeet hänen omaisuuteensa käsiksi. Pelkkä ajatus sekasorrosta saa vanhuksen otsan helmeilemään tuskanhiestä.

Keittiön puolelta kuuluva kilinä ja kolke saavat parantajan pään kääntymään tuvan puoleen. Kylläpä sitä nyt kiukuteltiin. Vanhus sulkee komeron oven laventelinvärinen yöpaita käsivarsillaan ja tavoittaa samalla itseään nuoremman herran epäluuloisen katseen. Hän ei voi olla naurahtamatta. Mütsistä on kerrassaan käsittämätöntä, että hänen oletetaan patikoivan tällaisena tuulisena yönä takaisin sydänkaupunkiin ilmiantamaan vieraansa. Miksi ihmeessä hän sellaiseeen vaivautuisi? Hänhän voisi vaikka kirjoittaa viestinsä taivaalle koko kansan luettavaksi ja väittää, että joku hänen vieraistaan loihti sen. Kyllä maallikot sitten osasivatkin olla typeriä.

"Turhaa sinä minua noin katsot. En ole tehnyt teille mitään pahaa. Oppisit luottamaan ihmisiin. Eivät kaikki ole sinunkaltaisiasi. Tartutat pelkosi itseäsi pienenpiinkin", vanhus tuhahtaa merikarhulle kulkiessaan tuvan poikki takan vierelle. Tuijottamallako nuorukainen koetti Montiuksen hengiltä saada? Eipä onnistunut, ei.
"Etköhän ole virunut siellä jo tarpeeksi kauan." Montius kohdistaa sanansa hampaitaan kalisuttavalle tytölle ja ojentaa tälle pyyhkeen takan reunalta. Samaan aikaan portaikosta kuuluu nuorukaisen ääni, joka vaatii puhdasta peitettä yläkertaan. Niinpä tietenkin. Tottahan senkin oli pitänyt kastua. Nykynuoriso. Eivätkö ne enää osanneet tehdä asioitaan ulkona? Tottuneet liian hyvälle aivan selvästi. Kukahan vieraista seuraavaksi laskisi alleen? Tästä yöstä tulisi vielä pitkä...

"Mitä jos ei sovi...", parantaja mutisee lähinnä itsekseen, mutta kuitenkin sen verran kovaan ääneen, että saa saavista märkä yöpuku yllään nousevan Chiarin alahuulen väpättämään muustakin kuin kylmästä.
"Se oli vitsi!", mie ärähtää huomatessaan tytön reaktion ja astelee raskain askelin takaisin komerolle. Tämä oli todellakin viimeinen kerta kun hän majoittaisi muukalaisia matalaan majaansa.

Harmaasilmäinen varjohaltiatyttönen kääriytyy hänelle annettuun pyyhkeeseen. Hänen jokainen jäsenensä tärisee kylmästä ja sydämensä hakkaa kiivaasti. Edes merivesi ei ollut tuntunut niin kylmältä kuin saavissa seisonut vesi. Chiar ei kuitenkaan mainitse asiasta vieläkään, vaan kuivattuaan pitkät hiuksensa, hän riisuu märät vaatteet yltään pyyhkeen suojissa ja pukee kuivan paitulin ylleen. Kummastipa niinkin ohut vaatekappale kuin yöpaita tällä hetkellä häntä lämmittää. Toisipa vanhus jo sen peitteen, jotta tyttö voisi kääriytyä siihen lämmittelemään.

Saatuaan peiton syliinsä, varjohaltia kiertää sen harteittensa ympärille ja laahustaan pimeään yläkertaan hiljaisten kiitosten kera. Jollei paremmin tietäisi, voisi luulla, että portaita oli juuri nousemassa jokin noiduttu luuranko, jonka luut kalahtelivat toisiaan vasten ikävänkuuloisesti, mutta kyseessä oli tietenkin vain kylmästä tärisevä Chiar. Vinttiin asti kavuttuaan tyttö haparoi pölyistä lattiaa paljain varpain ja suunnistaa suuntaan, josta uskoi aiemmin tulleensa. Ikävä kyllä suunta on väärä, sillä hän onnistuu kopauttamaan muutenkin matalalla sijaitsevan päänsä talon kattoon, joka laski jyrkästi merikarhuista vastakkaisella seinustalla. Parin kiukkuisen pihahduksen jälkeen Chiar peruuttaa muutaman askeleen kauemmas katonrajasta ja kääntyy kannoillaan. Missä ihmeessä se herrasväki oikein lojui?! Tällaisessa pilkkopimeässä luukussa oli varsin vaikea nähdä yhtään mitään, eikä asiaa auttanut se, että Chiar oli juuri tullut huomattavasti valaistummasta huoneesta. Onneksi hänelle oli opetettu, että aina hädän hetkellä sai turvautua pyytämään apua ja niinpä tyttö aukaisikin suunsa sanoakseen värisevällä äänellä: "Apua."

Zhion ei ollut huomannut varastohuoneen mystistä muutosta tyhjän kolkosta huoneesta hyllyt täynnä notkuvaksi varastoksi. Se oli hyvä asia, koska hänen suhtautumisensa taikuuteen on syvästi epäluuloista. Suurin syy siihen on se, ettei hän osaa sitä eikä ymmärrä siitä mitään, eikä edes halua ymmärtää. Jos jokin on niin epäluonnollista, ettei syy sen tapahtumiseen käy ilmi selkeästi ulkoisista asioista, niin silloin Zhion haluaa pitää näppinsä niin kaukana kyseisestä asiasta kuin vain mahdollista.

"...Oppisit luottamaan ihmisiin. Eivät kaikki ole sinunkaltaisiasi. Tartutat pelkosi itseäsi pienenpiinkin"
Ja pyh. Tuon vanhan käppänän aivotkin ovat taitaneet kipristyä kasaan vuosien seurauksena. Zhionko muka pelkäisi? Kuvitelkoon tuo harmaahapsi tällä hetkellä mitä haluaa. Vaikka Zhion ohitti parantajan lauseen tuhahduksella ja antoi sen sitten valua toisesta korvastaan ulos, siinä oli jotain perää. Mutta juuri siksi mies ei olisi edes halunnut kuulla sitä.
Sitä paitsi miehen oman kokemuksen mukaan muut olennot olivat samanlaisia kuin hän itse tai sitten he olivat (pian) kuolleita. Ystävällisyys ja luottavaisuus ei tuo varsinkaan taikaolennoille mitään hyvää, sillä ihmiset venyttävät ja vääntelevät omia lakejaan mielensä mukaan. Sen lisäksi he pitävät itse säätämiään raivostuttavia sääntöjä erehtymättöminä, aivan kuin ne olisivat niiden jumalien, joista niin paljon Zhion lapsena sai kuulla, säätämiä. Sitten ihmiset soveltavat lakejaan myös kaikkiin muihin ajatteleviin olentoihin ja tuomitsevat kaikki niitä rikkovat automaattisesti paholaisen sikiöiksi.
Kerran Zhion kyllästyi jatkuvaan käskyttämiseen, holhoamiseen ja syrjimiseen, ja omenoiden näpistely muuttui aluksi hienostoväen korulipastojen tyhjentämiseksi ja pian hän oli laivapoika-pestin jälkeen päässyt ryömimään merirosvolaivan kannelle. Elämä ei ollut hehkeää, mutta ainakaan hän ei joutunut nöyristelemään ihmisiä.

Sitten ovat nämä äyrsittävän näsäviisaat haltiat, jotka luulevat jonkin tekosyyn varjolla – ikä, vauraus, rotu tai taidot – olevansa muita lajikumppaneitaan parempia. Kuten tuo vanhus hänen edessään, joka parhaillaan yrittää näköjään aiheuttaa pikkuiselle tytölle hermoromahdusta. Tosin siihen ei paljoa vaadittaisi.

Jäätyään kahden vanhuksen kanssa Zhion yrittää seistä paikoillaan mahdollisimman tyynenä ja itsevarmana, mutta vaikutelma kärsii pahasti siitä, että hän välttelee vanhuksen katsetta jatkuvasti ja hänen jalkansa tutisevat välillä niin pahasti, että Zhion pelkäsi niiden pettävän.
Hiirimäinen inahdus parvelta saa Zhionin vilkaisemaan ylöspäin. Samalla hän tuhahtaa ja pudistaa päätään.
'Mitä se rimppakinttu nyt...'
Sielunsa silmin hän pystyi näkemään, kuinka loukkaantunutta esittänyt varjohaltia oli tarttunut tuohon avuttomaan rääpäläiseen takaapäin. Nyt toinen mies varmaankin uhkasi tyttöä veitsellä. Kun tuo mielikuva oli syrjäyttänyt ensimmäisen harmistuksen aallon, haltia oli jo jaloillaan ja kipusi parhaillaan rappusia ylös.
"Mitä nyt?" hän kähähti kiukkuisen kuuloisella äänellä.
Hänen mielensä kipusi portaita kuin hämähäkki seinää pitkin, mutta valitettavasti hänen ruumiinsa jäi jälkeen. Hän kuitenkin onnistui pitämään kiinni kaiteesta ja lopulta hän pääsi ylös parvelle.
Mutta kuten tyttö, myöskään hänen silmänsä eivät toimineet kehuttavan. Hän erotti hämärässä joitain, mutta hän ei voinut mitenkään olla varma, oliko eräs hahmo tyttö vai vain puinen tukipylväs.
Zhion jäi seisomaan paikoilleen portaiden eteen silmiään siristellen. Hän ujutti parhaillaan yhtä veitsistä vaatteidensa kätköstä ja valmistautui kohtaamaan minkä tahansa pimeydestä syöksyvän olennon. Ken tietää vaikka vanhus olisi manannut ullakolleen verenhimoisia kummajaisia.

Sillä välin kun muut tuvan asukit olivat kuulustelleet toisiaan, varjohaltia oli kaikessa hiljaisuudessa kavunnut ulos ikkunasta ja luikkinut tiehensä. Ilmeisesti varjohaltia oli sittenkin ollut paremmassa kunnossa kuin mitä oli antanut alunperin ymmärtää, tai sitten toiselle oli tullut jokin pakottava tarve häipyä paikalta.

Chiar tuijotti valoa vasten heijastuvaa mustaa miekkosta.
"Mi-Minä... Täällä on niin pimeää... Missä suunnassa se peti oli?", kuului vintin perukoilta. Haltiapoika tunsi itsensä idiootiksi. Ehkä se johtui äänensävystä, jolla hänelle oli hetki sitten puhuttu? Ehkä syy oli jokin muu? Ehkä se johtui siitä, että hänestä tuntui kuin vintiltä olisi puuttunut jotain oleellista. Aivan kuin hänen olisi pitänyt törmätä tähän suuntaan kulkiessaan johonkin elävään...

"Se on poissa!", nuorukainen äkkäsi yllättäen ja nosti kädet päänsä päälle. Voi luoja paratkoon, mitä he nyt tekisivät? Mitä jos se oli mennyt ilmiantamaan Chiarin ja kapteeninsa?
"Luulin, että olette ystäviä!? Mitä jos se kertoo meistä virkavallalle?!", varjohaltia pulputti kuin papupatu huolesta sekaisin. Miten hän voisi nukkua yönsä rauhallisesti tietäen, että se saattoi tehdä samaan aikaan vaikka mitä konnuuksia kaksikon hengen menoksi? Tämä tästä yöstä enää puuttuikin!

Haltiapoika unohti olleensa eksyksissä tai peloissaan vintillä ja kiersi itsekseen jupisten pientä ympyrää lankkulattialla. Hyvähän tuon merikarhun olisi olla. Se osaisi puolustaa henkeään ja juosta pakoon pitkillä raajoillaan, mutta entäs Chiar? Hänellä oli pienet ja lyhyet jalat. Vaikka ne olivatkin vikkelät, hän ei varmasti juoksisi itseään isompikokoisia lujempaa. Eikä hän osannut puolustautua!

Tytöltä oli patja hukassa. Tämänkö takia hän oli kivunnut portaat ylös tuli takamuksensa alla? Toisaalta mies oli huojentunut, asiat eivät olleet niin huonosti kuin hän oli pelännyt.
Se harhaluulo korjaantui hyvin pian.
"Poissa?" hän kysyi, aivan kuin olisi huonokuuloinen. Zhion ei voi uskoa korviaan. Jos varjohaltia oli todella poissa, miksei Zhion ollut kuullut toisen lähtevän? Eikö toinen mies ollut ollut syvässä unessa vielä hetki sitten? Hän ei voi eikä halua uskoa tyttöä, joten mies astelee vintin keskelle ja yrittää nähdä nukkuvan haltian muotoisen kasan seinän vierellä. Sitä ei näy.

Hän ja se toinen mies olivat olleet yhtä hyviä ystäviä kuin lokki ja silli. Haltia naurahtaa ontosti tytön hölmölle väitteelle, mutta kun toinen jatkaa höpöttämistään virkavallasta sanoen Zhionin pelot ääneen, miehen sietokynnys ylittyy.
"Ole nyt jo hiljaa! Onko sinun täysin mahdotonta olla aukomatta suutasi jatkuvasti?"
Puhisten hän laskeutuu polviensa varaan ja lähtee konttaamaan ympäri huonetta, tunnustellen lattiaa kädellään. Jokaisella polven siirrolla eteenpäin hänen epätoivonsa syvenee.
Puuhaan menee hyvä tovi, eikä varjohaltiaa edelleenkään löydy. Nyt jos koskaan hän kaipasi järkevää, laskelmoivaa ääntä rinnalleen sanomaan, mitä nyt tehdään. Mutta se ääni oli ikuisesti sammunut ja hänet oli jätetty yksin. Olihan hänellä vielä seuraa, mutta sen varaan ei uskottavasti kannattanut laskea liikoja. Mutta ainahan sitä voi yrittää.
Zhion kääntyy katsomaan tyttöä, tai ainakin toisen kokoista ja muotoista hahmoa.
"Kun sinulla nyt oli noin teräviä huomioita nykytilanteesta...", hän aloittaa puhuen hiljaa. Hän on todellakin epätoivoisessa tilanteessa, kun joutuu turvautumaan keskenkasvuisen apuun. "Niin kerropa nyt mitä me teemme seuraavaksi."

Voi kunpa tytön ääni olisi ollut vähemmän kuuluva. Tai toivottavasti parantajalla olisi yhtä huono kuulo kuin vanhuksilla yleensäkin, sillä he ovat entistä syvemmässä liemessä jos tuo tuikituntematon, joka oli toistaiseksi tehnyt heille vain hyvää, olisi kuullut lipsautuksen virkavallasta. Tuskinpa auttamisen halu kestää, jos samalla joutuu itse hengenvaaraan. Sillä kaikkihan tietävät, mitä rikollisten auttamisesta seuraa.

Jos tilanne olisi ollut mikä tahansa toinen, Chiar olisi saattanut pitää Zhionin toimintaa huvittavana miehen konttiessa pitkin poikin vintin lattialla, mutta tällä kertaa se ei saanut poikaa nauramaan. Mokomakin idiootti! Aivan kuin tuollainen konttaaminen nyt mitään auttaisi. Poissa se oli ja pysyi!

"Ole nyt jo hiljaa! Onko sinun täysin mahdotonta olla aukomatta suutasi jatkuvasti?"
Varjohaltianuorukainen puuskahti kuuluvasti. Merikarhu oli selvästi kova suustaan, mutta tekojen suhteen aasin tasolla. Ollaan sitten hiljaa. Pieniä kiukusta tamppaavia jalkoja käsky ei kuitenkaan saanut pysähtymään. Piti kai sitä nyt jotenkin saada kiukuntunteensa puretuksi, kun ei kerran suutaan saanut avata.

Merikarhun sitten myöhemmässä vaiheessa korjaillessaan sanojaan Chiar vain näytti miehelle kieltä yön suomassa pimeydessä. Ihan niin kuin hän sanoisi enää yhtään mitään, kun hänen seuralaisensa oli noin kypsymätön köriläs, ettei antanut edes naisille puheenvuoroa. Tytöksihän tuokin tollo varjohaltiaa luuli, siitä Chiar oli täysin varma...

Poika heittäytyi toiselle vinttiin asetetuista olkipatjoista. Merimies voisi ottaa joko hänestä mallia tai painella tiehensä. Chiar oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vaikka he juoksisivat pakoon henkensä edestä tässä vieraassa kaupungissa, joku kyllä löytäisi heidät, jos se oli lainvartijoiden tahto. Valkohapsikin näytti niin rähjäiseltä koko olemuksensa puolesta, että tuskin kykenisi edes juoksemaan. Parempi ottaa vain rauhallisesti ja toivoa, että kuolema olisi yhtä rauhanomainen.

Zhion seisoi ja odotti kärsimättömänä, että tyttö ratkaisisi hänen ongelmansa, vaikka hän oli aivan omin käsin sotkenut itsensä – heidät – siihen. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, ja huoneen toiselta puolelta huokui kiukkuinen kapinamieliala. Pimeyden takia mies ei ollut nähnyt toisen näyttävän kieltä, mutta viesti oli tullut hyvin selväksi.
Hän ei ollut muistaakseen koskaan joutunut vastaavanlaiseen tilanteeseen. Kukaan ei ollut olettanut, että hän käyttäytyisi ystävällisesti ja siten miten kuuluisi. Pikkuhiljaa tökeryys pinttyi häneen tiukasti kiinni. Mitä hyötyä huomaavaisuudesta edes olisi? Saisihan sillä toki myötämielistä seuraa, seuran pitäminen lähellä ja tarkkailtavissa olisi helpompaa, eikä hän jäisi täysin yksin päätöksenteossa.
Eihän tytöiltä mitään päätöksiä voi odottaakaan. He ovat alempiarvoisia ja olemassa vain palvellaakseen vahvempaa sukupuolta. Ja tuo eräs hamehelma ei voinut millään suostua kohtaloonsa, tuo sitkeä kirppu.

Mies käännähti lähteäkseen, mutta askel, jonka tarkoitus oli suunnata päämäärätietoisesti eteenpäin, käännähtikin sivulle. Haltian keho sammutti hänen itsepintaisen mielensä kävelyttäen miehen petiin. Hän suuntasi varjohaltialta vapautuneelle paikalle, lysähti alas ja kääriytyi oman peittonsa suojiin.
Hänellä oli käsittämättömän huono olo. Sen oli pakko johtua rankasta päivästä, mutta silloin sen ei olisi pitänyt sumentaa hänen kaikki ajatuksiaan. Hän ei jaksanut pohtia tulevaisuuttaan tai ongelmiaan, ajatukset korvaantuivat tunteella täydellisestä yksinäisyydestä.
Mies kietoi peiton tiukemmin ympärilleen ja vajosi armollisen nopeasti unen maailmaan, joka ei ollut tavallisen seesteinen.

((pitäisikö tämä töpö kohtapuoliin lopettaa ja siirtyä eteenpäin?))

//Mun puolesta voidaan lopettaa vaikka heti. xD Tää vähä venähti ja menetti makunsa. Jos järkätään seuraava peli aamuksi Elverin torille, niin Shadow ja Catnip tulis sit sinne?//

((Sopii, ei pitäisi koskaan jatkaa töpöä sitten kun ideat on jo loppunut... Ooh, kuulostaa mielenkiintoselta, ootko sopinut siitä jo Shadown ja CatNipin kanssa? Kuka aloittaa?))