Miksi?
Sitä Flumen oli kysynyt itseltään satoja kertoja, ja vielä satoja kertoja lisää! Hän oli viettänyt lukuisia unettomia öitä, tuijottaen milloin tyhjyyteen, milloin taivaalle, milloin katsellen omaa kuvajaistaan lammen pinnasta arvellen vastausten löytyvän muutoksina hänen kasvoistaan. Tyhjyys, tähdet ja kuvajainen eivät kuitenkaan tuoneet vastausta.
Miksi tosiaan?
Hänellä oli muistikuvia tilanteista itsestään varsin vähän: hän muisti tunteita, kuten ahdistuksen, pelon ja ansaan ajetun eläimen raivon, muttei tiennyt mikä voima oli liikuttanut hänet sapeleitaan ja juottanut niille viattomien verta. Tuo voima nautti tappamisesta, sen hän tunsi, ja se oli varjo hänen sydämessään. Sitä varjoa hän ei voisi omin avuin valaista, mutta miten hän voisi kertoa sen ihmiselle? Miten hän voisi selittää tunteen jota ei itsekään ymmärtänyt? Ketä hän edes voisi murhista syyttää, muita kuin itseään. Hän itse oli kohottanut aseensa ja vienyt kahden ihmisen elämän yhdellä verenhimoisella iskulla. Mieltään kalvavaa olentoa hän ei voisi syyttää; kapteeni ei voinut pidättää sitä ja teljetä Minykereen. Ihminen todennäköisesti pitäisi koko asiaa haltiantolvanan epätoivoisena sepustuksena pelastaakseen selkänahkansa, eikä Cinza nähnyt syytä miksei olisi pitänyt. Hän tiesi ettei koskaan ollut vaikuttanut erityisen luotettavalta.

”Päästä irti”, olivat ensimmäiset sanat jotka tulivat haltian suusta. ”Osaan kävellä itsekin.” Flumen nykäisi kättään päästäkseen vapaaksi, katsomatta ihmisen suuntaan. Hän tunsi olonsa ahdistuneeksi ilman Keeblen pihtimäistä puristustakin, eikä noiden kylmien harmaiden silmien katsominen auttaisi asiaa.
Flumen huokaisi. Hänen ärhentelynsä ei myöskään olisi avuksi, mutta ylpeys –niin loukattu kuin se olikin– esti häntä pahoittelemasta äksyilyään. Verbaalinen sota oli hyvä keino satuttaa toista kuitenkaan fyysisesti vahingoittamatta, mutta se ei valitettavasti poistanut stressiä ja väsymystä. Päinvastoin, hän tunsi itsensä vain entistä katkerammaksi omantunnon potkiessa häntä aina kun hän avasi suunsa nälviäkseen. Jumalat, niinä vaihtelevan mittaisina ajanjaksoina jolloin hän oli ollut tekemisissä Keeblen kanssa, hän oli liannut sanoillaan ilmaa enemmän kuin kolmena viime elinvuosikymmenenään yhteensä!
Cinza nieleskeli kiukkuaan pala palalta samaa tahtia askeleidensa kanssa, nopea ja terävä hengitys laantuen lopulta rauhallisemmaksi.

Haltialla ei vieläkään ollut tyydyttävää vastausta kapteenin kysymykseen, eikä hän uskonut sellaista koskaan keksivänsäkään, mutta vaitiolo ja veritekojen märehteminen eivät ratkaisseet ongelmaa.
”En…” sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja hän vaikeni jälleen. Suippokorvalla ei ollut aavistustakaan kuinka muotoilla sanoiksi edes osan sekalaisista mietteistään ja arveluistaan, eikä hän löytänyt tapaa kertoa omaa näkemystään tapahtumista muilla keinoin.
”…Ei mitään. Mitä sinäkin ymmärtäisit? Pidät minua sivistymättömänä hirviönä jonka elämän kohokohta on murhata ihmisiä! Et uskonut kun kerroin, etten kuulu mafiaan; miksi uskoisit mitään mitä kerron nyt?” Temperamenttinen veri kuohahti haltiassa ennen kuin hän ehti sitä estää, ja puhe muuttui katkeraksi.
”Onko sinusta vain mukavaa esittää kysymyksiä ja todeta kaikki vastaukseni valheeksi jotta voisit täräyttää tohjoksi jonkin osan ruumiistani? Jos asia on niin, voit olla vaiti! Minulla on jo oma riivaajani, en tarvitse sinua siihen.”

Keeble irrottaa haltiasta tämän nykäistessään kättään vapaaksi. Minnepä Cinza täällä pakenisi, joten yhtä hyvin hän voi päästää irti. Hän ei muutenkaan ole tällä hetkellä pidättämässä haltiaa, koska ylemmät voimat ovat jo huolehtineet asiasta: he ovat molemmat teljettyinä maanalaiseen vankilaan. Lähes huvittavaa, että ainoa syy, miksi hän raahaa Cinzaa eteenpäin, on se, että hän haluaa haltiasta itselleen seuraa. Ehkä mahdollisesti hyötyäkin tämän hyvästä näkökyvystä, mutta enimmäkseen seuraa.

”Kävele sitten itse”, kapteeni murahtaa. ”Kunhan vain kävelet.” Hän on vähällä kompastua lattian epätasaisuuteen ja kiroaa puoliääneen. Hänenkin melkein tekisi mielensä vain jäädä aloilleen ja antaa olla. Hän ja murhaaja voisivat maatua tänne tunneliin yhdessä.

Ja onhan hänkin tappanut elämänsä aikana. Tosin aina joko itsepuolustukseksi tai lain hänelle suomalla mandaatilla, mutta tappanut silti. Oli mielenkiintoista, miten lakikirjaan kirjoitetut muutamat lauseet ja upseerin laatat virkatakin kauluksenkäänteissä tekivät kunnialliseksi toiminnaksi teot, jotka veisivät tavallisen miehen hirteen. Lain voima totisesti oli hirmuinen. Kapteeni on tyytyväinen siitä, että hän on aina ollut voiman oikealla puolella näissä asioissa. Olisi ikävää joutua miettimään tekojaan ja sitä, onko niille ollut oikeutus. Nyt neuvosto kantoi lopullisen vastuun. Sotilaiden ei tarvitse ajatella, ainoastaan totella.

Hän on aina pyrkinyt parhaansa mukaan tottelemaan, mutta sen jälkeen kun hän tapasi tytön, asiat monimutkaistuivat. Väärin tekeminen alkoi tuntua liian houkuttelevalta ja helpolta. Rikoksella vain on aina kovin lyhyet jäljet, joten nyt hän on täällä – tekemässä todennäköisesti hidasta kuolemaan Cinza Flumenin ja sekarotuisen koiran seurassa.

”Me todennäköisesti kuolemme, Cinza”, kapteeni sanoo. Hän puhuttelee haltiaa tämän oikealla nimellä sen sijaan, että sanoisi jotain suippokorvasta tai vinosilmästä. ”Ja minä olen utelias. Sopiiko sinulle, että me olemme toisellemme rehellisiä, koska tässä vaiheessa se tuskin muuttaa yhtään mitään? Jos me heitämme henkemme täällä, niin valehtelemisesta ei ole mitään hyötyä.”

Hän vetää henkeä ja katselee edessä avautuvaan pimeyteen. ”Joten… oletko sinä jonkin rikollisjärjestön jäsen?” mies kysyy. ”Vai etkö sinä ole?”

Rauhalliset sanat hiljensivät haltian mykäksi kuin anaatti, ja anaatiksi hän itsensä sillä hetkellä tunsikin. Cinzan laihat posket punehtuivat häpeästä kaksi kertaa punaisemmiksi kuin hänen paleltuneet korvansa. Hän oli odottanut myrkyllisiä sanoja, lyöntiä (sitä hän oli jopa toivonut; läimäys saattaisi palauttaa hänen järkensä oikeille poluille), mitä tahansa paitsi tyyntä sävyä, joka muistutti hänelle miten naiivi hän todellisuudessa olikaan.
Hän ei erikseen myöntänyt erehtymistään ihmiselle. Mikäli tässä nyt lämpimikseen puhuttiin, sen voisi hoitaa muilla tavoin kuin pahoitteluilla tai tiuskinnalla.

Kapteenia tuntuivat kovasti rikollisjärjestöasiat kiinnostavan, mutta ihmistä ei voinut siitä syyttääkään. Flumen ei lainkaan pitänyt asemastaan olla se joka valotti näitä asioita toiselle, eikä varsinkaan siitä ettei hänelle ollut varaa valittaa. Keeble vielä tatuoisi oleanterin hänen selkäänsä pelkällä katseellaan, ellei tätä saataisi selvitettyä.
”En ole. En saa käskyjä keneltäkään muulta paitsi itseltäni, enkä ole minkäänlaisen rikollisryhmän jäsen, enkä näillä näkymin tule olemaankaan. Olen vielä aivan liian nuori liittyäkseni niihin, myöhemmin haluan selviytyä itselleni tai muille aiheuttamista ongelmista ilman että kukaan hengittää niskaani.”

Warroa ei enää näkynyt; se lieni jolkotellut tutkimaan tunnelia kauempaa. Cinza vilkaisi taakseen miettien, missä koiran omistaja oli ja syytettiinkö heitä eläimen varastamisesta. Oli mahdollista että heidät oli julistettu kuolleiksi tai kadotetuiksi, ainakin jos joku oli sattunut näkemään kuinka tunneli romahti.
Laihat sormet koskettivat sapelien kahvoja ohimennen. Mitä ruttoa hän oli ajatellut tuhotessaan kantavan palkin?

Cinza oli jättäytynyt pari askelta jälkeen päästessään irti, mutta kiihdytti ihmisen rinnalle käsivarrenmitan päähän.
”Mikä on syysi täällä oloon? Kutistuiko laivasi tervatessa kaarnalaivan kokoiseksi, vai mikä sai sinut lähtemään näihin sokkeloihin?”

//Koska Shadow ei ilmeisestikään enää aio Fenyanissa pelailla, lukitsen tämän pelin.//