Ceratha hymähtää kun mies ristii kätensä niskan taakse. Hän ei aivan usko miehen oikeasti olevan niin huoleton jos Danker olisikin hänen kotisatamassaan.

Miehen ilmoittaessa lähtevänsä lounaalle, Ceratha punnitsee vaihtoehtojaan. Olla yksin uudessa kaupungissa vai lähteä lähes tuntemattoman miehen kanssa lounaalle? Kumpikaan ei kuulosta kovin miellyttävältä mutta jälkimmäinen on näistä kahdesta parempi. Sitäpaitsi, Ceratha olisi sen herralle velkaa ollessaan niin töykeä.

Naisen ruhjeetkin ovat parantuneet hyvin ja vain ne jotka jäivät vaatteiden alle piiloon eivät olleet vielä täysin parantuneet. Vaatteet olivat kauniit ja siistit. Hän kehtasi siis näyttäytyäkkin ulkona herran kanssa, eivätkä ihmiset alkaisi supisemaan mitä piika tekee noin ylevän herran seurassa.

"Kyllä minä mielelläni tulen seuraksenne", nainen vastaa somasti miehen noustessa ylös. Rahakaan ei olisi nyt ongelma. Vaikka ruoka maksaisi uusien vaatteidenkin edestä, Ceratha voisi pakon edessä suorittaa tanssi- ja lauluesityksiä saadakseen rahansa takaisin. Sen verran rohkeutta hän on viime kausien aikana saanut takaisin.

"Hienoa. Tiedän erään kodikkaan majatalon tästä läheltä, josta saa kerrassaan suussasulavaa paistia", Celerosé sanoo hänelle ominainen, toispuoleinen hymy kasvoillaan. Samettinen silinteri löytää tiensä miehen päälaen suojaksi, huovutettu villatakki hänen vartalonsa peitteeksi ja nahkakintaat sormiensa lämmikkeiksi. Tuiskeelta ja tuiverrukselta piti suojautua hyvin.

"Eiköhän mennä sitten?", miekkonen sanoo astellessaan tottunein askelein kävelysauvansa kera antiikkikaupan tammiselle ulko-ovelle ja avaa sen. Naiset ensin, kuten hyviin tapoihin kuului. Pätiköhän sama sääntö hirmumyrskyjenkin aikana? Siitä Rosélla ei ollut vielä kokemusta. Tällä hetkellä ulkona ei kuitenkaan myrskynnyt, mutta kylmä viima siellä puhalsi.

Ceratha nyökkää ja tajutessaan ettei toinen näe sitä sanoo hennosti "Toki". Hän vetää takkia paremmin päälleen ja kaulahuivin kietoo kaulalleen.

Ceratha näytti aivan joltakin tavalliselta kauppiaan tyttäreltä jolla on merimiestyylinen maku. Rahaakin hänellä oli sen verran. Tämä oli hyvin omituinen tilanne, yleensä hän näytti piialta, oli yhtä varakas kuin piika ja piikahan hän oikeasti olikin. Mieskin varmasti sen tiesi, sillä olihan hän maininnut olevansa laivalla töissä eikä mistään kotoisin. Hyvin varakas ihminen ei tekisi niin.

Ceratha astuu ovesta ulos viimaan ja katsoo taivaalle. Hän on laivalla oppinut tulkitsemaan säätä ihmisten lisäksi ja nyt hänestä näyttää siltä ettei myrskyä tai lumisadetta olisi tiedossa vielä tänään.

Nainen veti takkiaan hiukan tiukemmalle. Siihen takkiin hän oli tykästynyt. Se oli tummansininen jossa oli kultakoristeluja. Samanlainen kuin Donilla, mutta pidempi ja hänen muodoilleen tehty tyköistuvaksi. Hyvin merimiestyylinen mutta kaunis Cerathan päällä. Kaulahuivin ja suurehko pipo ovat valkoisia, jotka nainen oli itse kutonut. Nekin hyvin sieviä. Cerathan mustat pitkät kiharaiset hiukset valuivat sileinä ja ihanan runsaana hänen ristiselälleen, naisen vetäessä ne kaulahuivin alta pois.

Jättimäiset jalanjäljet jäljentyivät vastasataneeseen lumeen kuin tahmainen sormenjälki vitivalkoiselle paperille. Niin huvittavalta kuin se kuulostikaan, hanki häikäisi jopa sokean. Celerosé sulki haalean harmaat silmänsä, mutta asteli aivan yhtä reippaasti eteenpäin kuin aiemminkin. Aivan kuin hän ei olisi koskaan sulkenutkaan silmiään. Miten hän olisikaan selvinnyt ilman taikavoimiaan...

"Mitäs te siellä laivalla yleensä syötte? Sinäkö siellä vastaat ruokapuolesta?", Vardamir koettaa viritellä keskustelua matkan ajaksi, jottei miettisi kaiken aikaa hunajassa haudutettuja hanhia ja keitettyjä viiriäisen munia. "Kokonaisen mieslauman ruokkimisessa onkin hommaa. Minusta ei kyllä olisi kokiksi...varsinkaan miehille. Toivottavasti ne muistavat edes kiittää, vaikka kiitos onkin pientä siihen nähden, millaisen vaivan te naiset päivittäin ruuan eteen näette."

Jos Rosé jossain roolissa naisia arvosti, niin ehdottomasti ruuantekijöinä. Jokuhan hänenkin vatsansa piti kylläisenä päivästä toiseen. Hän ei suinkaan itse valmistanut päivällisiään. Ehei, se oli aivan liikaa vaadittu. Hyvä jos hän osasi munia keittää.

"Minä aikalailla vastasin ruuasta.. Ruoka nyt vähän riippui siitä missä satamassa käytiin ja mitä aineksia sain käsiini..", Ceratha vastaa ja nostaa kätensä silmien yläpuolelle ettei hanki häikäisisi niin kovin.

Samalla hän katselee miten siinä kun mies ottaa yhden askeleen hänen täytyy ottaa ainakin kolme. Hänen jalkansa mahtuisi reilut kaksi kertaa miehen kengänjälkeen. Jonka nimeä hän ei muuten tiedäkkään.

Ennenkuin Ceratha ennättää sitä kysyä, ehtii mies puhua siitä miten miesten pitäisi arvostaa ruuantekijää ja miten mieslauman ruokkiminen mahtaa olla rankkaa. Ceratha on vähän aikaa hiljaa, sitten hän alkaa nauramaan. "Ette uskokkaan.. Kiitos tosin olisi ollut kiva sen pahoinpitelyn sijaan", nainen lipsauttaa ja puree sitten huultaan. Sitä ei olisi tosiaan tarvinnut kertoa.

Pahoinpitelyn? Vardamir nauroi räkäisesti mielessään. Eikö Keeblessä ollut senkään vertaa munaa, että mies olisi saanut pidettyä oman miehistönsä kurissa? Mikä se sellainen kapteeni muka oli? Naurettavaa. Tästä olisi pakko kertoa kaikille tutuille ja tuttujen tutuille, jotta asialle voisi nauraa ääneenkin.

"Että mitä?! Kävivätkö ne joukolla sinun kimppuusi?!", Rosé ärähtää epäuskoisena ja pysähtyy siltä seisomalta, kuin aihe olisi liikuttanut häntä kovastikin. "Miten raukkamaista! Mihin tämä maailma on oikein menossa?! Ja vielä vartijoita! Niille nulikoille tekisi kyllä mieli mennä näyttämään närhen munat... Kävikö sinun pahastikin? Missä ihmeessä laivan kapteeni oli, vai oliko hänkin mukana?" Se vasta jotain olisikin, jos Donohöhheli olisi itsekin ollut mukana kiusaamassa tuota "tyttö-poloista".

"Ei mitenkään pahasti, ei", Ceratha yrittää vähätellä. "Minun ei pitänyt sanoa tuota. Vain muutama mies siitä porukasta. Viisi miestä. Heidän pidätettiin heti ja Donahue ei ollut mukana... Huolehti minut pois..", nainen päättää puheensa haikeasti ja jää miettimään Donia.

"Ei minun kovin pahasti käynyt..", hän vielä sanoo ja nielaisee. Päinvastoin, hän on onnekas että Don ja Thim Emell tulivat ajoissa pelastamaan. Hän ei välttämättä edes eläisi.

Ajatus on karmiva ja nainen pyyhkii sen mielestään. "Ette edes tunne minua, tuskin asia teitä oikeasti noin hätkähdytti. Ei niin että haluaisin olla töykeä, mutta osaan lukea ihmisiä melko hyvin"

Cerathasta tuntuu että mies yrittää esittää jotain muuta kuin on. Se ei ole lainkaan miellyttävää, tuntuu siltä että seuraavaksi häneltä katoaisi rahat tai hänet huumattaisiin. Siltä että mies tekisi hänelle jotain. Hän ei ymmärrä miksi lähti lounaalle. Onko hän tosiaan vain niin yksinäinen? Jokatapauksessa tilanne on näin ja nyt olisi liian myöhäistä paeta. Ceratha on vain hyvin onnellinen siitä että he ovat julkisella paikalla.

Viisi miestä. Siitä riittäisi puheenaihetta vielä ensi viikkoonkin. Edes Jumalaan turvaaminen ei auttaisi Keebleä siinä vaiheessa, kun saartenpäämiehet kuulisivat hänen töppäilyistään. Oli selvää, ettei Donohönö ollut oikea mies vartijalaivan kapteeniksi. Mitään sekasortoa ei olisi päässyt tapahtumaan, jos kapteenina olisi joku, jolla olisi enemmän auktoriteettia miehistöään kohtaan. Teoriassa Keeblen ura oli jo ohi.

"Totta. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa se, miten sinunkaltaisiasi kohdellaan", mustahaltiamies toteaa kylmänrauhallisesti tytön alkaessa epäillä hänen huolenpitonsa uskottavuutta. Miksipä hän olisi moisen kiistänyt, jos tyttö kerran vasiten halusi totuuden kuulla? Rosélle oli aivan se ja sama, mitä tuollainen hempukka hänestä ajattelisi.

"Oletko nyt tyytyväinen?"
Vardamirin tyhjien silmien katse on nauliintunut häntä huomattavasti lyhyemmän tytön kasvoihin. Hän ei katso suoraan silmiin, mutta uskoo olevansa silti niin uhoava olemukseltaan, että tyttö ottaisi mieluummin jalat alleen kuin jäisi selvittämään, oliko lounaskutsu edelleen voimassa.

Ceratha on varma ettei hänen lipsahduksestaan synny kova haloo. Vaikka se alkuun vaikuttaakin naurettavalta ja siltä ettei kapteeni osaa pitää miehistöään kurissa, ei se hänen uraansa varmasti lopettaisi. Onhan hän toiminut aivan oikein, pidätti kaikki ja tutki asian ja kertoi tapahtumasta vartiostolle. Eivät he toki sitä hyvällä katsoneet, mutta ei heillä ollut mitään syytä Keebleä erottaa, huomioiden sen että kaikista kapteeneista hän on ollut siihen mennessä paras.

Kun mies myönsi ettei häntä kiinnosta Cerathan hyvinvointi, Ceratha ei ole moksiskaan. Se on hyvin laaja mielipide ja mielummin näin kuin että mies yrittäisi esittää jotain ylikilttiä ja ymmärtäväistä.

Miehen todetessa "Oletko nyt tyytyväinen?" hyvin epäkohteliaasti ja hänen katseensa on hyvin uhkaava. Ceratha katsoo tätä takaisin. He ovat julkisella paikalla, vartijat tulisivat paikalle jos mies yrittäisi hänelle jotain. Hän naurahtaa ja katsoo takaisin. "Haluatteko että tulen lounaalle? Jos ette, niin sanokaa, voin lähteäkkin. En minä teidän kiusananne halua olla", Ceratha sanoo hyvin kohteliaasti ja nöyrästi.

Cerathassa oli jotain sanoinkuvaamattoman ärsyttävää, joka sai Celerosén niskakarvat pystyyn. Ehkä se oli yltiömäinen koppavuus, joka tuon yhteiskunnan hylkiön olemuksesta huokui? Kenties naisen ääni, joka oli yllättäen alkanut kuulostaa yhtä vastenmieliseltä kuin hyttysen ininä? Mitä ikinä se olikaan, se oli paras kitkeä pois. Tuollaisen mitäänsanomattoman rääpäleen oli turha mahtailla itseään ylempiarvoisille, varsinkaan Vardamirille.

Ennen kui Rosé sanoo yhtään mitään, hän antaa avokämmenensä puhua puolestaan. Se läsähtää vasten tytön kylmää poskea ja jättää jälkeensä punertavan läiskän.
"Anna olla viimeinen kerta kun tulet minulle naureskelemaan", mies äyksähtää ja tuijottaa kulmat kurtussa alaviistoon suuntaan, josta hän erottaa nyt selvääkin selvemmin Cerathan ääriviivat. Miehen vasen käsi on puristunut tiukasti kävelykepin hopeista kädensijaa vasten. Suutuspäissään hän olisi voinut kirota typykän elämään lapsettomana ja ypöyksin loppuelämänsä, mutta näin julkisella paikalla siihen sisältyi omat riskinsä, joita Vardamir ei ollut valmis ottamaan. Sen sijaan hän oli mielessään loitsinut loitsun, jolla hän kykeni erottamaan ympäriltään säteilyä. Tällaisessa auringonpaisteessa ja värikkäissä vaatteissa Keeblen huoran olisi voinut erottaa jo useampien kymmenien metrien päästä.

"Et tule koskaa nousemaan ruohonjuuritasolta tuollaisella koppavuudella. Kukaan ja tarkoitan tosiaankin _kukaan_ ei välittäisi, vaikka pieksisin sinut hengiltä tähän paikkaan. Niin kauan kun sinulla ei ole aviomiestä, joka suojaa selustasi, et ole mitään. Keeblen kaltaiset "hoidot" eivät sinua pinteestä pelasta ja tiedät varmaan hyvin itsekin, ettei niin arvovaltainen mies voisi ikimaailmassa naida sinunkaltaistasi pohjasakkaa. Paranna tapasi tai ala kaivaa hautaasi samantien", kreivin arvonimelläkin tunnettu mustahaltia sähähtää matalan möreällä äänellä ennen kuin jatkaa matkaansa pitkin harppauksin kohti majataloa, jossa hän oli suunnitellut lounastavansa. Hän ei totta vieköön tuollaisen arvoaan tietämättömän lumpun kanssa lounastaisi. Syököön tyttö lunta.

//Pieni hitti on kai ok, kun hahmosi ei siihen kuitenkaan kuollut? :3//

Ceratha inahtaa lyönnistä. Se tuo hänelle mieleen sen karmivan tapahtuman laivalta. Hänen mielialansa on ollut hyvin ailahtelevainen sen jälkeen. Joskus hän on oma itsensä, toisinaan hän taas tahtoo pitää puolensa. Ilman Donia hän on jotenkin hukassa.

Miehen syytösten aikana hän ei sano mitään, vaan nousee ylös rauhallisesti ja nyökkää. "Olen pahoillani herra, hyvää päivänjatkoa", Ceratha toteaa nöyrästi, niiaa ja lähtee toiseen suuntaan. Ei hän halua miestä häiritä ja jos häiritsee niin mielellään hän lähtee ennenkuin häntä lyötäisiin uudestaan. Miksi hän käyttäytyy niin kummallisesti tänään?

Cerathaa surettaa kaikki. Hän on vaihteeksi taas aivan yksin, Donia kamala ikävä, uudessa kaupungissa.. Nainen puraisee huultaan ja huokaisee sitten. Hän hieroo kädellään miehen lyönnin jälkeä pois ja alkaa laulamaan omaksi ilokseen:

"Jos sydämeni sulle on tärkeä,
Seilaa sinä rakkaani kapeaa.
Sillä jos sinulle jotain kävisi,
En koskaan enää nauraisi.

Jos sydämeni sulle on tärkeä,
Seilaa sinä rakkaani hyvällä säällä.
Sillä jos sinulle jotain kävisi,
En koskaan enää laulaisi.

Merellä tuulet puhaltaa,
Niitten mukaan pienen viestini laulan
”Rakkaani minulle riittää vain se että ehjänä saavut takaisin.”
Noitten tuulien mukaan mä hiljaisen tanssini tanssin.
Liikehtiessäni kerron suruni ja kaipuun.
Rakkain, milloin ikinä maihin taas saavut ja minut syliisi suljet?"

Ääni on oikeastikkin kuin enkelillä ja hän laulaa niin puhtaasti ja kauniisti että ympärillä olevat ihmiset jäävät mieluusti kuuntelemaan sitä. Laulu tavoittaa vain pienen matkan päässä tarpovan kreivinkin..

Vaikka Rosé kuuleekin etäisesti Cerathan laulun, hän ei osaa yhdistää sitä enkeleihin. Niihin kai pitäisi ensin uskoa, jotta niihin voisi jotain verrata. Vardamir ei muutenkaan ole suuri musiikin ystävä, vaan pitää kaikkia itseään muusikoiksi kutsuvia jonninjoutavina henkilöinä, irtolaisina. Hänen askeleensa eivät siis pysähdy kuuntelemaan tytön laulua vaan jatkuvat reippaina majataloa kohti. Mielessään hän kuitenkin pohtii, oliko tyttö ymmärtänyt hänen puheestaan sanaakaan, kun se kehtasi vieläkin pitää noin kovaa meteliä ja vielä julkisella paikalla.

//Tää peli on varmaan finito? :) Kiitos peliseurasta ja anteeksi kamala hahmoni.//

//Niin on juu loppu (: ei se haittaa laisinkaan//