//Sijoittuu kylmän kauden alkuun. CatNip jälleen paikalle, kiitos ja kumarrus.//


Danker on omituisen vinossa. Kallistumaa ei välttämättä huomaa nopeasti vilkaisten, mutta tarkemmin katsoen laivan kansi kohoaa vasemmalta puolelta oikealle mentäessä pienessä, mutta luonnottomassa kulmassa ylöspäin, aivan kuin jättiläiskäsi olisi painanut alusta hienokseltaan kallelleen. Ainoastaan yksi purje on mastossa ja sitäkin hilataan nyt alas, kun Danker lipuu hitaasti ja vaivalloisesti Elverin kaupungin satama-altaaseen. On lähes aamu, aurinko nousisi muutaman minuutin kuluttua. Horisontissa erottuu jo ohut kultainen viiva suunnassa, josta päivä kohta koittaisi.

Kapteeni Keeble nojaa laivansa reelinkiin kallistuman puolella varjoissa seisten, kasvoillaan tyhjä ilme. Oltuaan viimeisen, onnettomuuden jälkeisen vuorokauden komentosillalla, hän on vihdoin luovuttanut sen elveriläiselle luotsille, joka tiukoin ilmein ja äänensävyin (sekä luotsiveneen ja kolmen alaisensa avulla) yrittää luovia alusta satamalaituriin. Normaalisti tämä ei olisi ongelma, sillä Danker tottelee ohjausta sulavasti kuin ihmisen mieli, mutta nyt laiva on kuin puoliksi halvaantunut ja pääsee vain vaivoin hiipimään eteenpäin ahtaassa satamassa. Se on onneton ja surullinen näky, ei suinkaan se merten ylpeys, jollaisena sitä on totuttu ajattelemaan.

Jos kyseessä olisi hyvä hevonen, kapteeni olisi armosta jo lopettanut sen ja päästänyt sen kärsimyksistään.

Don jatkaa eteensä tuijottamista. Hän ei jaksa välittää enää mistään, ei juuri nyt. Viimeiseen vuorokauteen hän ei ole pysähtynyt ajattelemaan mitään muuta kuin heidän selviämistään takaisin satamaan ja nyt kun siinä on onnistuttu, hän ei tiedä mitä seuraavaksi tehdä. Tietysti hänen pitäisi raportoida vartioston ylimmälle johdolle tapahtuneesta, järjestää miehistön majoitus ja alkaa selvittää vaurioiden laajuutta ja tarvittavia korjaustoimenpiteitä. Hän ei silti oikein saa itseään liikkeelle. Luotsi huolehtisi satamaosuudesta, eikä hänellä juuri tällä hetkellä ole muuta tointa kuin olla aloillaan.

Miksi minun laivani? Miksi minä? Mitä minä oikein olen tehnyt ansaitakseni tämän? Vastaus kysymyksiin on niin itsestään selvä, ettei hänen tarvitse edes kunnolla muotoilla sitä mielessään. Kapteeni pyyhkäisee käsi hieman täristen kasvojaan. Hän on onnistunut repäisemään toiseen kämmeneensä haavan tarttuessaan ensimmäistä kertaa vapaana kieppuneeseen laivan ruoriin, mutta nyt verenvuoto on jo tyrehtynyt, eikä vamma ole paha. Siitä huolimatta hän tuntee itsensä järkyttävän nuhjuiseksi, hakatuksi – ja ihmisenä epäonnistuneeksi.

//Khyllä, khyllä :3//

Ceratha alkaa nousemaan hitaasti kannelle. Hän tuntee tarvitsevansa raikasta ilmaa. Hän ei ole saanut nukkua ollenkaan vaan hän on sen sijaan hoitanut haavoja ja tehnyt ruokaa. Nyt nainen on niin lopen uupunut että hänen täytyy saada pitää pieni tauko.

Cerathan päässä kiertää enää yksi ajatus: Missä Don on? Hän haluaisi niin kovin nähdä tämän ja tuntea tämän vahvat käsivarret ympärillään. Nainen toivoo sydämmensä pohjasta että luoja on ollut armollinen ja Don on hengissä ja voi hyvin. Ainakaan kukaan ei ole sanonut että Don olisi kuollut. Tosin kukaan ei ole oikeastaan sanonut mitään.

Viimein Ceratha on päässyt laivan kannelle ja hengittää syvään raikasta ilmaa. Miten häntä väsyttääkään ja miten hän kaipaakaan Donia. Kuin pyynnöstä hänen katseensa ohjautuu varjoihin kallistuman puolelle jossa joku nojaa reelinkiin. Hän erottaa hahmon, muttei kovinkaan tarkasti. Voisiko se olla Don?

Ceratha lähtee kävelemään kohti hahmoa, hänen väsymyksensä ja ruhjeensa unohtuvat hetkeksi aivan täysin kun hän tekee matkaansa kohti henkilöä. Vähä vähältä henkilön piirteet alkavat erottua paremmin ja niin myös Cerathan askeleet nopeentua.

"Don!", Ceratha huudahtaa hennosti, ääni väsymyksestä kannellen ja melkein juoksee varjoihin ja tämän syliin. Ceratha suutelee Donia ennenkuin edes ajattelee. Ihan sama jos joku näkee, hän on surrut Donia, ajatellut häntä, kaivannut häntä..

Nainen painaa sitten kasvonsa kapteenin rintaan. "Missä sinä olet ollut? Luojan kiitos olet kunnossa.. Olin niin huolissani.. Luojan kiitos..", Ceratha sopertaa itkien. Hän ei tiedä mitä olisi tehnyt jos Donille olisi sattunut jotain.

Tietysti Don on myös ajatellut Cerathaa edeltävän päivän ja yön aikana. Hän on kysynyt asiaa ikään kuin ohimennen eräältä miehistön jäseneltä ja kuullut, että heidän naispuolinen työntekijänsä on säilynyt ehjänä kaiken rytinän läpi ja on passitettu ahkeroimaan kannen alle. Tieto on rauhoittanut kapteenia ja hän on tämän jälkeen voinut sysätä Cerathan mielestään ja keskittyä toisen rakkaansa – Dankerin – pelastamiseen. Siinä hän on jotenkuten onnistunutkin. Laiva on kolhinut itseään pahoin karikkoa vasten, mutta sen ohjauskyky on yhä jonkinlainen, eikä aluksessa ole ollut sellaista repeämää, että se olisi vetänyt heidät pohjaan.

Kuullessaan jonkun kutsuvan itseään, kapteeni kääntää katseensa sataman himmeistä valoista. Hänen kätensä kiertyvät automaattisesti Cerathan ympärille tämän lennähtäessä hänen syliinsä. Seuraavaksi hän huomaa suutelevansa tyttöä, niin kiihkeästi kuin vain juuri vaarasta pelastunut ihminen voi. Hiiteen kaikki, jotka sattuvat näkemään!

”Kaikki hyvin, Cera”, hän mumisee ja silittää naisen hiuksia tämän nojatessa häntä vasten. ”Nyt kaikki on hyvin. Me emme uponneet, ja sinä pääset kohta maihin. Kaikki on kunnossa.”

Tietenkään mikään ei ollut kunnossa, ei yhtikäs mikään, mutta sellaista ei tavata sanoa, kun yritetään lohduttaa toista ihmistä. ”Älä itke… katso, me olemme jälleen Elverissä. Sinä pääset jälleen käymään siinä mukavassa pienessä puistossa, josta niin pidit meidän viime pysähdyksellämme täällä. Se, mistä sinä sanoit, että siellä on talvella niin rauhallista.” Hän ei enää tiedä mitä hän puhuu, hän yrittää vain keksiä jotain, millä saada Cerathan huomio muualle siitä kauheasta asiasta, että he olivat vain vaaksan päässä uppoamisesta.

Ceratha on enemmän kuin iloinen tuntiessan Donin kädet ympärillään. Hän kuuntelee Donin sanoja ja hymähtää. "Ai Elver.. Tämä on se paikka..", Ceratha mumisee pieni hymynkare suullaan ja katsoo varovasti satamaan päin. Sitten hän kääntää katseensa Doniin

"Mutta en minä siksi itke että pelkään", Ceratha tulkitsee taas kapteenia liian hyvin ja naurahtaa. "Olen vain niin onnellinen että olet kunnossa.. Ja saatan hiukan ylireagoida kun olen niin väsynyt..", nainen sanoo hennosti, haukottelee ja nojaa taas kapteeniin.

"Rakastan sinua päivä päivältä enemmän Donahue Keeble", Ceratha sopertaa ja katsoo jonnekkin sivulleen. "Pelkäsin etten ehdi sanomaan sitä, että sinulle tapahtuisi jotain..". Naisen kädet pitävät tästä vähän tiukemmin kiinni. "Varsinkin kun olet niin hölmö välillä että epäilet rakkauttani", Ceratha lisää ja naurahtaa. "Minun täytyy vain hokea sitä sinulle kunnes uskot siihen vilpittömästi, vai mitä..?", hän sanoo vilpittömästi hymyillen.

Don silittelee Cerathan hiuksia ja katselee häntä vasten nojaavaan tyttöön. Hänestä Ceratha on naiseksi rohkea. Moni saman sukupuolen edustaja olisi vastaavassa vaaratilanteessa mennyt hysteeriseksi ja toimintakyvyttömäksi, mutta tämä neito on pitänyt hermonsa hallinnassa. Ainakin Don olettaa, että moni nainen olisi mennyt paniikkiin. Hänelle on opetettu, että naiset ovat paitsi ruumiiltaan myös mieleltään heikompia kuin miehet ja saattavat sekä fyysisesti että psyykkisesti särkyä huomattavasti helpommin. Sen takia heitä pitää suojella maailman vaaroilta. Donista kuitenkin tuntuu, että Ceratha on sisältäpäin hyvin lujaa tekoa; niitä ihmisiä, jotka kestävät paljon ennen kuin hajoavat. Sinä olet kallio, hän on joskus ajatellut lojuessaan pimeässä Cerathan vieressä ja kuunnellessa tämän sydämen tasaista sykettä. Kaikki pahuus murtuu sinua vasten ja sinä kestät sen.

Oli outoa, että hän jollain tasolla etsi tukea ja lohtua jostakusta seitsentoistavuotiaasta alaluokan tytöstä. Heillä kahdella ei pitäisi olla mitään yhteistä, ja toisinaan etäältä Cerathaa tarkkaillessaan kapteeni tuntee piinallisen selvästi, että nainen on hänelle täysi arvoitus. Hän ei tiedä, mitä tämän mielessä liikkuu ja silloin kun Ceratha kertoo ajatuksistaan, hän ei ole varma uskooko hän niitä. Ei sillä, että hän epäilisi tyttöä valheista, mutta hänestä tuntuu, ettei tuo vain ymmärrä mitä väittää. Don ei oikein osaa olla kenenkään rakastama. Hän tietää, että heidän pitäisi puhua väleistään ja puhua niistä paljon, mutta hän ei kykene koskaan ottamaan asioita esille. Niinpä heidän lähinnä sanattomaan sopimukseen perustuva lyhyt suhteensa on ollut täynnä kiihkeitä öitä ja niitä seuraavia pitkiä hiljaisuuksia, joita Ceratha on toisinaan täyttänyt sanoillaan. Kyllähän Don toki myös juttelee, mutta hän välttää puhumasta mistään, mikä kovin vakavasti määrittelisi heidän välejään. Hän tietää, että on epäoikeudenmukaista olla valottamatta Cerathaa enemmän hänen tunteistaan, mutta aihe on yhä liian hankala, jotta hän tietäisi, miten siitä keskustella.

”Uskonhan minä, että sinä uskot rakastavasi minua”, Don vastaa vaimeasti ja silittää jälleen Cerathan silkkisiä hiuksia. ”Sinä olet niin vakuuttanut sitä.” Luotsien ohjauksessa laiva kääntyy hitaasti ja kömpelösti satamassa ja kallistuu pari astetta lisää. Kapteeni tarttuu toisella kädellään reelinkiin ja katsoo hetken huolestuneesti komentosillan suuntaan, mutta tilanne näyttää olevan hallinnassa. Danker on ohjattu sivummalle, jossa se ei häiritsisi muuta laivaliikennettä. Kohta alus saataisiin ohjattua syrjäisen laiturin vierelle. Elverin satama on ruopattu niin syväksi, että Dankerin kokoinen fregattikin mahtuu aivan maan tuntumaan.

Don siirtää Cerathan kädenmitan päähän itsestään ja katsoo tähän tarkkaavaisemmin. ”Olethan sinä itse kunnossa?” hän kysyy.

//No mites meni Juhannus? (://

Ceratha on saanut paljon enemmän kuin mitä uskalsi edes toivoa. Kaikki ne kiihkeät yöt ovat olleet kuin unelmaa ja nainen ei osaa nimetä mitään sen suurempaa ilon aihetta kuin herätä Donin käsivarsien suojaamana aamulla. He ovat lähentyneet kovasti.. Muttei tarpeeksi.

Ei Ceratha toki koskaan vihainen Donille ole ollut, mutta joskus hänen mieleensä on sujahtanut turhautuneita ajatuksia siitä miten hänen täytyy usein tehdä aloite. Hän todella arvostaisi jos mies joskus sanoisi "Haluan rakastella kanssasi", tai kertoisi enemmän tunteistaan, tai vain edes koskettelisi tätä ilman että Ceratha joutuisi ensin sitä vihjailemaan ja anomaan. Joskus se kaikki tuntuu kamalan halventavalta.

Nyt Ceratha ei välitä siitä kaikesta. Hän haluaa vain olla Donin sylissä ja olla onnellinen siitä että molemmat ovat hengissä ja mahdollisimman vähillä ruhjeilla.

Elämässä ei pääse eteenpäin jos ei jaksa etsiä pilvistä hopeareunuksia

Ceratha katsoo Donia syvälle silmiin ja hymähtää. "Olen kunnossa rakas, ihan kunnossa.. Vain hyvin väsynyt ja vähän mustelmilla.. Oletko sinä..?", nainen sanoo hellästi ja tulee lähemmäs antaen kätensä vaeltaa tämän kasvoille.

"En minä usko rakastavani sinua höpsö, minä tiedän", Ceratha toteaa ja naurahtaa.

//Hyvinhän se, poikaystävän vanhempien luona ja omassa kodissa. Ei tuolla länsirannikolla edes pahemmin satanut. Mites sinulla sujui juhannus?//

”Hyvä”, Don toteaa, kun Ceratha vakuuttaa voivansa hyvin. Nyt kun hän on nähnyt tytön kunnossa ja ehjänä, hänen suurin huolenaiheensa tämän turvallisuuden johdosta on poistunut. Kun hänen mielensä rauhoittuu, hän alkaa samalla muistaa heidän ympäristönsä, sekä sen että he eivät suinkaan ole kahden maailmassa, vaan heidät saatetaan huomata. Sekä oman että tytön maineen takia hän on pyrkinyt pitämään heidän välinsä julkisesti mahdollisimman neutraaleina ja etäisinä. Hänen asemassaan olevalla miehellä ei ole mitään hyväksyttävää syytä oleskella varjoissa Cerathan kaltaisen nuoren ja viehättävän naisen läheisyydessä. Jos heidät havaitaan, on heidän välinsä helppo tulkita juuri sellaisiksi kuin mitä ne oikeasti ovatkin.

”Ei minullakaan mitään hätää ole”, kapteeni sanoo ja työntää samalla Cerathaa hienokseltaan etäämmäs itsestään. Hän siirtää tytön käden pois kasvoiltaan. ”Annahan nyt olla.”

Se ei ehkä ole kauhean kohteliaasti sanottu tässä tilanteessa, kaiken sen huolen ja vaivan jälkeen, mitä Ceratha on joutunut kestämään viimeisen vuorokauden aikana. Vaikka Don toisaalta haluaisi halata ja helliä ystävätärtään ja varmistaa, että tämä tosiaan on rauhallinen ja hyvillä mielin, on hän toisaalta itsekin väsynyt – ja kireä. Hyvin kireä. Hän on juuri lähestulkoon menettänyt laivansa, eivätkä sen kokoluokan asiat tapahdu sattumalta. Kaikkeen on olemassa jokin syy, ja syyllinen.

Kapteeni tarkastelee Cerathaa. ”Me voimme keskustella rauhassa sitten, kun olemme selvinneet satamaan.”

//Hmm... sanotaanko vain että meni hiukan villiksi eikä siitä sen enempää :'D//

Ceratha hämmentyy hiukan kun Don työntää tämän pois. Nainen ottaa pari askelta etäämmäs ja katsoo kapteenia lähes järkyttyneenä. He ovat selvinneet, herran kiitos, ja kun hän on vihdoin ja viimein päässyt kaikkien vaikeuksien myötä Donin syleilyyn, hänet torjutaan.

Hän on huolehtinut, rakastanut, hellinyt, antanut kaikkensa, ja kun hän vihdoin taas näkee kapteeninsa, hänet torjutaan näin. Miten tämä mies voi ollakkin niin kylmä? Nainen katsoo ympärilleen ja tajuaa hänen maineensa kärsii jos hänet nähdään minun seurassani.. Hänen maineensa on tärkeämpi kuin minä.. Nainen on antanut kaikkensa ja se ei riitä...

Ensimmäistä kertaa Ceratha suuttuu. Kaikki väsymys ja patoutunut turhautuneisuus ovat tälle liikaa.

Naisen silmät leimahtavat uudella tavalla ja hän puristaa kätensä nyrkkiin, katsoen Donia suoraan silmiin. "Miten kehtaat? Miten ihmeessä kehtaat? Et tiedä kuinka olen sinusta huolehtinut ja raatanut miestesi eteen! Olen antanut aivan kaikkeni eteesi! Silti, nyt kun sinua tarvitsen, voit vain työntää minut kylmästi pois, koska maineesi ei kestä sitä että minut nähdään seurassasi! Niinkö?", Ceratha sanoo voimakkaasti ja katsoo Donia tiukasti ja katkerasti.

"Minä yritän aina ymmärtää! Etsin sinusta aina lisää hyviä puolia peittämään ne pahat! Minä teen KAIKKENI! Sinä sen sijaan et tee aloitteita, et kerro tunteistasi, et tee mitään edes helpottaaksesi minua! Aivan sama oletko korkeammassa asemassa! Et voi kohdella minua näin jatkuvasti!"

Ja ennenkuin Ceratha vimmaltaan tajuaa mitä tekee, hän lipsauttaa asian joka ei ole varma hänelle itsellekkään.

"Sinulla ei ole oikeutta kohdella minua näin! Minä sentään saatan odottaa sinulle last-", naisen kädet lennähtävät hänen suulleen ja hän katsoo nielaisten pois. Nyt Don tietää. Ceratha saattaa olla hänelle raskaana.

Paikalla olevat eivät askareiltaan ole huomanneet tiuskivaa naista ja nyt sitä vaivaantunutta hiljaisuutta joka hänen ja kapteenin välillä vallitsee.

//*Grin* muahahaa....//

//Ne onkin niitä parhaita juhannuksia.//

Don vilkuilee ympärilleen, kun Ceratha alkaa kiihtyä. Hänen tekisi mieli tarttua kiinni tyttöön ja vaientaa tämä vaikka väkipakolla ennen kuin joku kiinnittää heihin huomiota, mutta toisen tunteenpurkaus on niin yllättävä, että kapteenikin hämmentyy, eikä lopulta tule tehneeksi mitään. Hän kuuntelee vaieten itseensä kohdistetut syytökset. Jollain tavalla hän on vain odottanut sitä, milloin Ceratha suuttuisi häneen, mutta silti nyt kun niin tapahtuu, hän huomaa, ettei ole varautunut tilanteeseen.

Jos hän ei pian ole hiljaa, minun on pakko hiljentää hänet. Eikö hän ymmärrä, ettei tämä ole lainkaan sopivaa! Eikö hän ajattele itseään ja omaa parastaan? Haluaako hän, että kaikki tietävät, mitä hän on antautunut tekemään minun kanssani? Tietysti meidän pitää ajatella mainettamme. Luojan tähden, miksei hän vain pidä suutaan kiinni ja odota, että me pääsemme jonnekin, missä olemme kahden…?

Heidän ensimmäinen riitansa osuu huonoimpaan mahdolliseen hetkeen. Normaalitilanteessa Don saattaisi olla vastaavassa tilanteessa, jos nyt ei empaattinen niin ainakin rauhallinen ja asiallinen. Nyt hän tuntee omankin itsehillintänsä venyvän äärimmilleen. Ennen kuin hän ehtii ääneen käskeä Cerathaa hiljaiseksi, tyttö lipsauttaa kuitenkin jotain odottamatonta. Pelkästä sanan puolikkaasta Don ei ehkä edes tajuaisi mitään, mutta Cerathan kauhistunut ilme kertoo hänelle, että jotain tärkeää on juuri sanottu.

’Minä sentään saatan odottaa sinulle last-’

Kapteeni tuntee sydämensä pysähtyvän. ”Mitä?” hän kysyy hitaasti.

//*grins back*//

//Jep, nii on (://

Ceratha nielaisee taas eikä pysty sanomaan sitä heti uudestaan. Miksi hän menikin suuttumaan? Miksei hän voinut vain vaieta ja olla kiltisti? Miksi hänen täytyi mennä vimmastumaan?

Ceratha on ollut jo melko pitkään huolissaan. Hän ei ollut aivan varma menikö ehkäisy viimeksi rikki ja nyt kun hänen kuukautisensa ovat myöhässä, hän alkaa hiljalleen epäilemään pahinta. Mitä jos hän onkin raskaana Donille?

"Minä.. Minä tuota.. Saatan odottaa sinulle lasta", Ceratha sopertaa todella hiljaa ja katsoo alas. "Ehkäisy saattoi mennä viime kerralla rikki ja.. en ole varma mutta.. Kuukautiseni ovat myöhässä...", nainen jatkaa ja katsoo alas, viha kokonaan unohdettuna. Häntä pelottaa miten Don reagoisi.

Don tuijottaa Cerathaa sellainen epäuskoa ja järkytystä kuvastava ilme kasvoillaan kuin nainen olisi juuri kertonut olevansa kotoisin kuusta ja osaavansa siirtää vuoria ajatuksensa voimalla. Hän ei voi uskoa todeksi sitä, mitä Ceratha on juuri sanonut. Tämä on tilanne, jonka missään nimessä ei pitänyt olla mahdollinen! He ovat olleet niin varovaisiakin… ainakin yrittäneet. Se mitä käytännössä on tapahtunut epämääräisten suojausten ja keskeytettyjen aktien tasolla ei ehkä ole ollut niin vakuuttavaa. Joka kerran, kun he ovat olleet yhdessä, he ovat ottaneet riskin, mutta vaikka Don tietää, että nainen saattaa joutua ongelmiin jo yhdestä kerrasta, hän ei ole vakavissaan pohtinut, että heille saattaisi käydä jotain tällaista. Hän on olettanut, että siihen tarvittaisiin käytännössä kohtalaisen pitkä aika. Hänen sisarellaan kului ensimmäisen ja toisen lapsen syntymän välillä lähes neljä vuotta!

Alaluokan naiset, lisääntyvät kuin kaniinit, kapteeni pohtii ja katselee Cerathaa. Hän on vihainen, mikä johtuu äkillisen uutisen aiheuttamasta säikähdyksestä. ”Miten sinä voit väittää, että me… että sinä… Mitä sinä oikein olet mennyt tekemään?!” Don sihahtaa kiukkuisesti, aivan kuin Ceratha olisi epähuomiossa ja kömpelyyttään rikkonut jonkin arvokkaan esineen. Hän tosin sanoi, ettei ole varma. Luultavasti hän vain kuvittelee omiaan. Tuskin se oikeasti on totta.

Ennen kuin Don ehtii pitemmälle ajatuksissaan tai sanoissaan, astelee heidän luokseen laivan perän suunnasta puosu Thim Emell. ”Oletteko siellä, Sir?” mies huhuilee ja yrittää kovasti katsoa kaikkialle muualle paitsi siihen varjoon, jossa Don ja Ceratha seisovat tuijottamassa toisiaan. Puosu on jo jokin aika takaperin arvannut, mitä näiden kahden välillä on meneillään. Hän ei tuomitse asiaa, nuoret ihmiset kun ajautuvat kaikenlaiseen ja Thimin näkökulmasta myös kapteeni Keeble on vielä nuori. Tyttö vain säälittää häntä. Mitenkähän sillekin rassukalle käy siinä vaiheessa, kun Sir Donahue tulee mukamas järkiinsä ja päättää lopettaa sen, mitä heidän välillään sitten onkaan?

Kapteeni säpsähtää ja katsoo puosun suuntaan. Hän rykäisee ja yrittää olla kuulostamatta kiihtyneeltä. Se on hieman hankalaa. ”Niin, Emell? Mitä asiaa?”

”Danker saadaan kohta laituriin ja mietin tässä, että onko teillä jotain ohjetta siitä, mitä miehistön kanssa tehdään? Tai Dankerin sen puoleen… Peräsin pitää varmaankin irrottaa ja katsoa, onko se vaurioitunut pahasti. Jos sitä ei saa täällä kuntoon paikallisin avuin, niin sitten pitänee hommata joku asiantuntija Tenlitistä ihmettelemään asiaa, kun laiva kerran on siellä valmistettu”, Emell juttelee. Vaikka hän puhuukin kapteenille, hän vilkuilee sivusilmällä Cerathaa. Hänestä tuntuu, että kaikki ei ole hyvin.

Hetken Donista tuntuu siltä, että hän ei yksinkertaisesti pysty ajattelemaan laivaansa ja töitään samaan aikaan, kun Ceratha seisoo vieressä ja kaikki heidän yksityiset ongelmansa ovat levällään kuin hajonnut korttitalo. Sitten hän saa päänsä sisäisen vivun käännettyä oikeaan asentoon. ”Hyvä on, puosu, keskustelemme tästä hetken kuluttua”, Keeble sanoo ja häntä normaalisti ympäröivä kylmä ja tehokas ilmapiiri sulkee hänet tutun suojamuurin taakse. ”Perämiesten on myös parasta olla paikalla. Herra Warene on tällä hetkellä komentosillalla, joten menemme sinne.” Hän kääntyy katsomaan Cerathaa. ”Keskustelemme ongelmastasi sitten, kun tärkeämmät asiat on hoidettu. Tapaan sinut maissa kunhan Danker on saatu kiinnitettyä laituriin.”

//Lähden viikonlopuksi Vammalaan mökkeilemään ja Vanhan kirjallisuuden päiville ([mainos]joka on Suomen suurin ja hienoin antikvariaaninen kirjallisuustapahtuma[/mainos]). Takaisin nettiin pääsen sitten vasta maanantaina. Ehkä Don on siinä vaiheessa vähän siedettävämpi… tai sitten ei *rolls eyes*//

Ceratha säikähtää kun kapteeni sihahtaa hänelle niin vihaisesti. Miten niin mitä hän on mennyt tekemään? Luuleeko kapteeni että hän haluaa raskaaksi näin epävakaassa suhteessa? Nainen ottaa varovasti askeleen kauemmas ja katsoo Donia pelästyneenä. "A-anteeksi", hän saa viimein änkytettyä hiljaa. Ehkä se todella on hänen syynsä? Ei hän sitä tarkoittanut..

Puosun tullessa Cerathan katse lasittuu jonnekkin sivulle ja hänen silmissään näkyy jo kyyneliä. Ei hän itsekkään tätä toivonut, mutta ei hän voi tehdäkkään asialle mitään. Hermostuneena tulevaa miettien nainen näpertää hamettaan. Jos hän on raskaana.. Don varmaankin jättää hänet kylmästi tähän satamaan.. Hän ei kykene elättämään lasta.. Hän ei pystyisi tähän.. ei hän tarkoittanut kenellekkään pahaa..

Ceratha kohottaa anteeksipyytävän ja itkuisen katseensa kapteeniin tämän käännyttyä naisen puoleen ”Keskustelemme ongelmastasi sitten, kun tärkeämmät asiat on hoidettu. Tapaan sinut maissa kunhan Danker on saatu kiinnitettyä laituriin.”

”Keskustelemme ongelmastasi sitten, kun tärkeämmät asiat on hoidettu."

Ceratha katsoo tätä lasittuneena ja nojaa reelinkiin. Niin, kapteenilla on tärkeämpää tekemistä, kuten nytkin kun Ceratha häntä tarvitsee.

"Ymmärrän. Et tiedä mitä kanssani tekisit ja olet minuun lopen turhautunut. Siksi vedät taas tuon kylmän asenteen suojaksesi, ihan niinkuin ongelmat katoaisivat sillä että teet oloni kurjaksi", Ceratha sopertaa, hymyillen ontosti ja pyyhkien silmiään. "Mutta tee sinä miten parhaaksi näet sir. Minähän olen vain likainen alaluokan nainen, yksi miljoonien joukossa", hän jatkaa, nostaa painonsa reelingiltä ja kävelee tyynesti Donin ohi takaisin kannen alle jatkamaan töitänsä.

Ohi mennessään hän kuiskaa "Luuletko tosiaan että haluan olla sinulle raskaana?". Kohta naisen selkä on kadonnut laivan varjoihin, jonnekkin kapteenin tavoittamattomiin.

Jumala rankaisee minua jostain, sillä hän rakastutti minut noin kylmään mieheen

//No hienoa : D minäkään en nimittäin ehdi myöskään vastaamaan nyt. Ja ensi viikon olen luultavasti saimaalla :S eli en oikeastaan koneella. Don saa tuntea nahoissaan kaiken syyllisyyden jos jättää tyttöseni lapsen kanssa yksin :<//

Tyttö nojaa reelinkiä vasten aivan kuin tätä olisi läimäytetty. Don katselee Cerathaa ja yrittää pitää tunteensa kurissa ja järjestyksessä. Hengitys sisään… älä ajattele mitään… ja hengitys ulos… keskity työhösi… Loppujen lopuksi nainen ei ole tärkeä. Tämän väitteet mahdollisesta lapsesta eivät ole tärkeitä, eivät juuri nyt. Donahue Keeblellä on miehistönsä turvallisuus ja hyvinvointi vastuullaan, samoin laivansa kohtalo, ja vaikka hän ei ole viime aikoina onnistunut pitämään väkeään kovin hyvin turvassa, niin ainakin sen hän on näille velkaa, että pitää ajatuksensa työasioissaan, eikä omissa murheissaan. Tai Cerathan.

Hän tuntee voivansa pahoin ja keskittyy jatkamaan tasaista hengitystä. Kaikki on hyvin niin kauan, kun hän pystyy pitämään tunteensa kurissa. Kun ihminen menettää itsehillintänsä ja arvokkuutensa, ei hänelle enää jää mitään.

Ceratha kävelee hänen ohitseen, selkä ja niska jäykkänä, mutta muuten tyynen oloisena. Don ei sano mitään naisen perään. Mistä minä tiedän, mitä sinä haluat, hän pohtii vastauksena naisen kuiskattuun kysymykseen. Ehkä sinä haluat lapsen. Ainakin sinä halusit minut kanssasi vuoteeseen.

Huora.

Don kääntyy poispäin, lähes sokeasti, ja on vähällä törmätä puosuunsa, joka on seissyt vaiteliaana vieressä. ”Menenkö sen perään?” Emell kysyy ja liikahtaa jo lähteäkseen seuraamaan Cerathaa, katse huolestuneena naisen selässä. Don tarttuu lujalla otteella puosun käsivarteen ja pitää tämän aloillaan. ”Ette. Antakaa asian olla”, hän sanoo mahdollisimman tyynesti, mutta hänen äänensävyssään on jotain, mikä saa Emellin katsomaan kapteeniaan tarkemmin. Vanha puosu on aina pitänyt Sir Donahue Keebleä pätevänä ja päättäväisenä miehenä, mutta sellaisena, joka vielä jonain päivänä saattaisi hajota omaan mahdottomuuteensa. Kapteenin sävy ja ilme huolettavat häntä. Mies on aivan rauhallinen, mutta jotenkin pakotetulla ja sävyttömällä tavalla.

”Oletteko varma? Näytti tyttö rukka vähän pahastuneelta.”
”Meillä on nyt tärkeämpiä asioita hoidettavana kuin pahastuneet tytöt.” Danker kallistuu hieman, kun sitä luotsataan nitisten ja natisten satamalaituriin ja molemmat miehet vilkaisevat hetkeksi komentosillalle ennen kuin katsovat jälleen toisiinsa. Emell on rypistänyt kulmiaan.

”Kuulkaas, sir, ei ole tarkoitus olla epäkunnioittava teitiä kohtaan tai mitään, mutta minulla on itsellä maissa muija ja monta tyttöä ja jotain on tullut naisista opittua. Jos te nyt annatte sen mennä tolla tavalla tiehensä, niin mitenkä luulette, että saatte sen leppymään…”

Kapteeni käännähtää äkkinäisesti ympäri ja lähtee astelemaan kohden komentosiltaa. ”Kuulkaahan Emell”, hän sanoo mennessään. ”Tuli äsken mieleeni, että mikäli peräsin on pahoin vaurioitunut, niin ehkä on nopeampaa, jos irrotamme sen ja lähetämme sen kunnostettavaksi. Tehän voitte mennä mukaan, kun olette ennenkin vastanneet korjaustöiden valvonnasta. Tämä olisi nopeampaa kuin odottaa, että joku asiantuntija viitsii lähteä Tenlitistä tänne…”

Mies kävelee nopeasti eteenpäin ja pysyäkseen mukana keskustelussa puosulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin seurata kapteeniaan. Hän vilkaisee vastakkaiseen suuntaan, jonne Ceratha lähti, mutta tyttö on jo kadonnut kannelta. Puosu ihmettelee, mitä nainen oli mahtanut kuiskata kapteenille ennen lähtöään. Hän oli melkein kuullut sen, jotain siitä, miten nainen ei toivonut kaiken olevan niin raskasta… tai jotain sen suuntaista. Thim puistaa päätään ja seuraa raskain askelin Don Keebleä, joka harppoo eteenpäin, aivan kuin jotain paeten.

Ceratha kävelee nopeasti portaita alas, melkein kuin haluten vauhdissaan kompastua johonkin. Ehkä hän halusikin juuri sitä. Hän ei halunnut kannelle, eikä tuohon huoneeseen minne oli menossa. Se olisi luultavasti täynnä miehiä jotka läpsisivät tätä persuksille, pilkkaisivat ja repisivät. Varsinkin nyt kun kapteenilla ja puosulla on paljon muutakin päänvaivaa kuin katsoa Cerathan perään.

Nainen huokaisee, avaa oven ja astuu huoneeseen katseitten kääntyessä samalla häntä kohti. Tutut virneet tervehtivät häntä matkalla huoneen poikki ja hän kuulee naurua. Hän on täysin avuton ja pulassa täällä, eikä kukaan miehistä ole liiemmin kiinnostunut olemaan hänelle kiltti. He ovat päättäneet että hän on huora ja he saavat tahtoessaan tehdä tälle mitävain.

Ceratha on nöyrtynyt tähän asemaan. Ensin miehet, nyt kapteeni. Naisen on vaikea pidättää kyyneleitä, hän on niin uupunut työstä ja kaikki asiat painavat aivan liikaa hänen harteillaan.

Ilmeisesti miehet kaipaavat huvitusta sillä keskellä huonetta joku tarttuu Cerathan käteen kivuliaasti. Nainen inahtaa ja tulee kiltisti lähemmäs. "A-antakaa minun olla nyt.. olkaa kiltti.. Ei nyt..", hän sopertaa ja katsoo kiusaajaansa varovasti. Kaksi muuta miestä ilmestyy Cerathan taakse ja hän nielaisee hermostuneena. Mitä ne nyt aikovat..?

Sitten naisen silmät laajenevat hiukan kauhusta. Onko hän vain niin hermostunut että näkee omiaan vai onko kiusaajilla köysi?

Emell seuraa vaiteliaana kapteeninsa perässä laivan komentosillalle ja jää kuuntelemaan, miten Keeble ryhtyy neuvottelemaan tärkeiden herrojen kanssa Dankerin kohtalosta. Luotsipäällikkö vaikuttaa happamalta. Hän ei ollut edes työvuorossa, vaan nukkumassa omassa lämpimässä vuoteessaan saadessaan ilmoituksen siitä, että vartioalus on joutunut haaveriin ja tarvitsee pätevää ohjausta. Puolet Elverin sataman luotseista olivat päätyneet jalkeille koordinoimaan Danker-paran matkaa kohti telakkaa. Laiva pitäisi nostaa vedestä vielä seuraavan päivän aikana ja siihen kuluisi ruhtinaallisesti aikaa. Jos kyseessä olisi jokin kauppakuunari eikä neuvoston hallinnoima vartioalus, niin luotsipäällikkö ei olisi voinut olla vähempää kiinnostunut. Nyt hänen on pakko olla mukana, sillä hänestä tuntuu, että hänelle tapahtuisi hirveitä, jos Danker satamassa törmäisi päin jotain muuta alusta.

Ainakin Dankerin kapteeni näyttää siltä, että tekisi hänelle jotain järkyttävää. Mies seisoo kannella kalpeana kuin haudasta noussut haamu ja keskustelee upseeriensa kanssa. Välillä hän sanoo jotain luotsille, rauhallisesti ja painokkaasti, mutta jotenkin luotsille tulee sellainen olo, että jos hän sanoisi puolikin sanaa vastaan, niin kapteeni karkaisi hänen kurkkuunsa. Miehen kireys on melkein käsin kosketeltavaa. Aateliset idiootit. Menevät telomaan laivansa kareihin ja odottavat, että muut hoitavat asiat kuntoon, luotsi ajattelee ja kertoo ääneen arvionsa siitä, miten Danker olisi parasta nostaa vedestä. Heidän pitäisi päästä tutkimaan pohja siltä varalta, että se olisi pahastikin vaurioitunut. Kapteeni nyökyttelee. Hän näyttää edelleen siltä, kuin haluaisi kuristaa jonkun.

Puosu seisoo paikalla vaiti ja antaa upseerien puhua keskenään. Hänellä ei ole paljon sanottavaa herrojen keskusteluun, mitä nyt jotain käytännön mielipiteitä. Kun hän on sanottavansa sanonut, hän liikahtaa lähteäkseen. ”Jospa minä nyt menen katsomaan, miten pojat pärjäävät”, hän sanoo Keeblelle. ”Kaikki ovat olleet aika kireänä. Tiedä mitä ne saavat päähänsä.”

Kapteeni katselee jähmeästi jonnekin merelle päin. ”Odottakaa, Emell”, hän sanoo. ”Ei teitä siellä tarvita, pysykää kannella.”

Kuvitteleeko hän ihan todella, että minulla ei olisi muutakin tekemistä kuin pohtia näiden lasten rakkaussotkuja ja selvitellä niitä! Jos hän kerran ei halua, että minä kyselen siltä tytöltä, niin enhän minä kysele, mutta olisi tässä paljon muutakin puuhaa. Minun ihan totta olisi parasta käydä katsomassa poikia. Kun ne niin matkalla tänne mutisivat siitäkin, miten nainen laivalla tuo huonoa onnea ja että tässä se nyt nähtiin ja olivat muutenkin ihan vauhkoina…

Puosu on hiljaa ja katsoo tiukasti kapteeniin miettien, miten asiansa esittää niin, että mies pysyisi rauhallisena. Kapteeni tuijottaa auringonnousun suuntaan, haluttomana kohtaamaan Emellin katsetta.