Oli myöhäinen kylmäkauden ilta Geranin edustalla tähtien tuikkiessa taivaankannella. Tasaista valkeaa jäälakeutta jatkui merelle päin silmänkantamattoniin niin kauas kuin satunnainen katsoja saattoi nähdä, mutta katsojia paikalla ei liiemmin parveillut hyytävän kylmyyden ja purevan viiman takia. Paleltumisvaara oli ilmeinen ja ulos jääminen tällaisena yönä olisi itsemurha.
Jäälle oli kasautunut aiempina päivinä satanutta puuterilunta ja nyt kinosten halki asteli harkitun tyynesti paksuun viittaansa tiukasti kietoutunut hahmo, joka kulki hieman kyyryssä yrittäen välttää tuulen purevinta terää. Hahmo oli tulossa kaupungista päin. Äkkiä tuuli riuhtaisi hupun hahmon päästä ja tarttui hopeisiin hiuksiin saaden ne hulmuamaan suklaanruskeiden kasvojen ympärillä. Suuret sinihopeiset silmät levisivät ja neito kiskoi hupun takaisin paikoilleen suojaksi viimalta - ja peittämään olennon suipot korvat, jotka olivat selvin merkki tämän rodusta.
Hopeahaltia Alayna Lithémiel räpäytti silmiään ja katseli edessään avautuvaa tasaista jäätä, jota peittivät paikoin paksut ja kovaksi pakkautuneet lumikinokset. Hän kääntyi ja vilkaisi sadan metrin päässä näkyvää rantaa ja satamaa. Se oli tyhjä. Meren jäätyessä näin paksulti ei ollut toivoakaan laivaliikenteestä, joten mitäpä kukaan olisi satamassa vetelehtinyt. Hän oli tullut tänne jäälle saadakseen olla rauhassa ja ajatella. Hän istui erääseen tavallista korkeampaan kinokseen ja tökki lunta hajamielisesti sormellaan. Taikaolentojen vastaiset säädökset kiristyivät kaiken aikaa, eikä tilanne osoittanut paranemisen merkkejä. Jos kansa joutuisi elämään nälässä ja kylmässä vielä vähän kauemmin... joku voisi hermostua. Pienikin vahinko voisi olla kohtalokas. Ihmiset voisivat kääntyä taikaolentoja vastaan avoimen vihamielisesti. Ryhmien välillä oli tavallisestikin jännitteitä, ja tällainen kylmäkausi vain pahensi kaikkea... Sen tunsi selvästi kävellessään kaupungissa. Hän värähti kylmästä - ja pelosta.

//Tulkoon paikalle kuka haluaa. :)//

((täältä tullaan! toivottavasti et ole vielä unohtanut tätä töpöä..))

Pakkanen oli kiristynyt. Chalendor seisoi kujalla talojen välissä, katsellen merelle. Maailma oli tänä yönä hiljainen ja tyyni, ainoastaan tuuli kalisutteli viereisen talon rännejä. Mies hengitti raitista ilmaa rauhallisesti keuhkoihinsa. Hän ei enää ollut kestänyt neljän seinän sisällä lymyilevää pimeyttä, ilman raskautta ja pahaa hajua. Hänen pelastajansa olivat tehneet parhaansa parantaakseen viihtyisyyttä, mutta ihmisten rakennuksia ei voi täysin korjata.
Yö oli ainoa varmasti turvallinen ajankohta Geranin kaduille astumiseen. Tähän aikaan kukaan kaupungin asukeista ei ollut liikkeellä, eikä jatkuva valppaana olo ja olan yli vilkuilu ollut tarpeellista.

Hän ei ollut olettanut näkevänsä ketään liikkeellä, ja siksi hän hätkähti, kun huomasi tietä pitkin kävelevän yksinäisen olennon. Hahmon askeleet olivat kevyet, mutta kuitenkin toinen oli tulossa keskikaupungin suunnasta. Tämä seikka sai Chalendorin vetäytymään enemmän laitakaupungin kahden tönön suojaan. Tavallisesti keskustassa liikkui vain ihmisolentoja, mutta mitä ihmettä tämä siis teki täällä tähän aikaan?
Tuulenpuuska antoi vastauksen miehen ihmettelyille kiskaistessaan naisen hupun syrjään. Chalendor ei ehtinyt nähdä naisen korvia, mutta hiusten sävystä ei voinut erehtyä. Hän tarkkaili vielä hetken tilannetta, varmistaen ettei missään näkyisi partiota. Hahmon istahtaessa lumikinokseen Chalendor rohkaisi mielensä, toivoi olevansa oikeassa ja lähti astelemaan hahmoa kohden.
Nainen oli istuutunut melko lähelle, eikä lämpöiseen, mutta kuluneeseen ja monen päällä kiertäneeseen, turkisviittaan pukeutuneen pitkän haltian tarvinnut ottaa montaa askelta päästääkseen puhe-etäisyydelle.
"Neito", hän sanoi, uskoen äänensä kantavan toisen korviin ilman sen enempää äänenkäyttöä. Puhuessaan hän nosti hupun peittämät kasvonsa maasta ylös, katsoen naista kullanhohtoisilla silmillään. Hän hidasti vauhtiaan, jottei säikäyttäisi toista ja pysähtyi kolmen pitkän askeleen päähän.
"Jos tarvitsette täältä ystäviä, voin auttaa teitä."

//Enhän toki. Roolipelaamisessa saa usein olla... kärsivällinen. ^^//

Alayna hätkähti kuullessaan takaansa äänen. Hän kiepahti jaloilleen ja katsoi taakseen ilmestynyttä viittaan kääriytynyttä hahmoa varuillaan, valmiina säntäämään juoksuun silltä varalta, että tässä olisi jotain uhkaavaa. Normaalisti jo hupullinen kasvot kätkevä viitta olisi ollut tarpeeksi uhkaava, mutta tällaisena yönä hän ymmärsi hyvin sen tarpeellisuuden. Katsottuaan toista tarkemmin hän kuitenkin rentoutui jonkin verran. Kultahaltia. Vaikka tämä olisikin vaarallinen, ainakaan syynä ei olisi se, että neito sattui olemaan taikaolento. Hassua, että sellainen rauhoitti häntä. Jos joku oli uhkaava, syyllä ei useinkaan ollut paljon väliä lopputuloksen kannalta. Kaikki tuo vilahti hänen ajatuksissaan silmänräpäyksessä, mutta hän työnsi ajatukset syrjään toistaiseksi. Eihän mies vielä ollut tehnyt mitään, mikä olisi oikeuttanut hänen pelkonsa.
"Ystäviä? Ehkä..." hän vastasi hieman epävarmasti vilkaisten ympärilleen ja keskittyen sitten taas haltiaan. "Saanko kysyä, miksi teette tällaisen ystävällisen tarjouksen?" hän jatkoi, tällä kertaa epäileväisemmällä äänensävyllä. Vaikka toinen olikin haltia, ei silti kannattanut unohtaa sitä tosiseikaa, että tämä oli myös keskellä yötä liikkuva viittaan kääriytynyt hahmo, joka oli juuri ilmestynyt paikalle hänen huomaamattaan.

((Totta, mutta hyvä ettet ollut ehtinyt menettää innostustasi tähän töpöön))

Naisen kysymyksen jälkeen miehen huulille nousi kuiva, kapea hymy.
"Sanotaanko vaikka", hän otti askeleen lähemmäksi ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä, vaikka he näyttivät olevan satamassa aivan kahdestaan, "että tällaisina aikoina on hyvä pitää yhtä voimakkaampia tahoja vastaan. Ilman yhteistyötä meidät poljetaan maahan."
Chalendor puhui naiselle rauhallisesti, lähes epäkunnioittavan hitaasti. Vaikka hän oli juuri astunut lähemmäksi hopeahaltiaa, hän piti huolellisesti miellyttävän etäisyyden heidän välillään: ei hän voinut, eikä halunnut, olla liian tuttavallinen tuntemattomia naisia kohtaan, vaikka toinen olikin haltia. Jos nainen olisi ihminen, hän ei olisi harkinnutkaan lähestymistä.

Jonkun aikaa sitten Chalendor oli tehnyt päätöksen yrittää sietää ihmisten toimia, mutta se oli ollut mahdotonta. Hän oli yksinkertaisesti kyllästynyt piiloitteluun, joustaviin lakeihin ja ainaiseen halveksuntaan. Hänen oli tehtävä jotain. Nyt hän oli saanut siihen tilaisuuden ja hän aikoi käyttää sen. Jahkailu sai jo riittää.

"Siirtyisimmekö hieman syrjemmälle keskustelemaan tästä lisää?" hän ehdotti ja otti askeleen taaksepäin, vieri vieressä kallistelevien rakennusten suuntaan.
Hän unohti ottaa sen seikan huomioon, että nainen saattaisi olla lipeväkielinen petturi, joka lavertelisi hänen aikeistaan ja ulkomuodostaan ensimmäiselle vastaantulevalle vartijalle. Vaikka hän oli joutunut pulaan myös aikaisemmin naispuolisten otusten takia, ei hän uskonut, että tämä hauras haltia kykenisi sellaiseen tai uskaltaisi yrittää. Voi olla, että hän toivoi naisen olevan hyväsydäminen: hopeahaltia ei ehkä edes haluaisi tehdä sitä.

//:3 On sitä pitempäänkin joskus odotettu.//

Alayna nyökkäsi miehen vastaukselle hymyillen ilotonta hymyä. Hän tiesi vallan loistavasti, miten oikeassa toinen oli. Majapaikkansa ulkopuolella hän sai jatkuvasti olla varpaillaan ja jopa majatalon isäntä, jolla itsellään ei ollut mitään taikaolentoja vastaan niin kauan kun nämä maksoivat huoneen hinnan, oli joutunut epäluulon kohteeksi, kun kerran hyysäsi mokomia luonaan. Isäntä oli kiltti mies, ja vaikka tämä vakuuttikin, ettei ollut mitään syytä huolestua, Alayna ei silti pitänyt siitä, että hän oli osasyy miehen vaikeuksiin. Olisi parempi, jos hän voisi asua jossain muualla... taikaolentojen ystäviä oli harvassa ja jos liiketoimet alkaisivat sujua huonosti majatalossa yöpyvän haltian takia, voisi isäntäkin alkaa suhtautua taikaolentoihin hieman negatiivisemmin. Eikä kannattanut suututtaa niitä harvoja, jotka vielä olivat samalla puolella. Ilmeisesti tämä haltiakin kuului samalle puolelle, joten neito teki päätöksensä.
"Sopii", hän vastasi katsoen haltiaa. Mies kuulosti siltä kuin tällä olisi jotain mielessään. Mitäköhän? Tämä oli kuitenkin oikeassa sen suhteen, että ilman toistensa tukea taikaolennot poljettaisiin pian maahan ja alemmaskin. Kehitys oli toden totta huolestuttavaa, ja sille täytyisi pian tehdä jotain.

((Ohhoh. Ihailtavaa kärsivällisyyttä :> ))

Tällä kertaa hän reagoi naisen vastaukseen pehmeämmällä, tyytyväisellä huulten kohotuksella. Tämähän sujui vallan mainiosti. Mies lähti kävelemään sitä kujaa kohden, jolla oli aikaisemmin tarkkaillut tilannetta ja pohti mielessään, miten hänen kannattaisi seuraavaksi toimia. Samalla hän vilkaisi olkansa yli ja tarkisti, että nainen ei ollut perunut suostumistaan viime hetkellä. Hän ei ollut suunnitellut tätä etukäteen, mikä oli hänen aikaisempien tapojensa vastaista. Täytyi toivoa, ettei tämä päättyisi katastrofiin, mutta ainakaan vielä päähänpisto ei ollut aiheuttanut suuria ongelmia.

Chalendor toivoi, ettei hänen tarvitsisi selittää tempaustaan kenellekään kovinkaan perinpohjaisesti, sillä sen syy ei ollut vielä valjennut hänelle itsellekään. Toki hän pystyi perustelemaan tätä selkeillä syillä, kuten sillä, että mahdollisimman monen haltian tuki oli välttämätöntä, olihan heitä loppujen lopuksi paljon vähemmän kuin lyhytikäisiä tuholaisia.
Hän vilkaisi naiseen eikä voinut olla katsomatta toisen ulkoisia piirteitä. Oli pakko myöntää, että hopeahaltialla oli kauniit, elinvoimaiset hiukset ja hyvinmuodostuneet kasvot. Chalendor jännitti kasvolihaksiaan, jotta ne eivät vetäytyisi mihinkään typerään ja vajaamieliseltä vaikuttavaan ilmeeseen. Tämän takia hänen seuraava lauseensakin vaikutti jännittyneeltä:
"Saanen kysyä, asutteko te täällä vai oletteko vain läpikulkumatkalla?", hän lausui ja pyrki pitämään kohteliaan sekä huolettoman äänensävyn puheessaan. Kysymys saattoi vaikuttaa vain kömpelöltä tavalta hiljaisuuden katkaisemiseen, mutta mies oli oikeasti kiinnostunut vastauksesta. Hän oli itse saapunut kaupunkiin vasta viitisen vuorokautta sitten, eikä hän tiennyt paikasta lähestulkoon mitään. Hän ei ollut saanut kysymyksiinsä vastauksia, mutta ei hän ollut niitä aikaisemmin esittänytkään. Käveltyään hetkisen eteenpäin hän muisti erään asian ja lapsuudenaikaisen opettajan ääni kaikui hänen mielessään: älä koskaan keskustele naispuolisen haltian kanssa kysymättä ensin hänen nimeään. Jos toinen on arvoltaan tai lajiltaan vähäisempi, älä keskustele hänen kanssaan laisinkaan.
"Olinpa töykeä unohtaessani esittäytyä. Olen Chalendor", hän aloitti, irvistäessään mielessään tavalle jättää sukunimi lausumatta. Hän oli tehnyt niin jo huomattavan usein, mutta hän oli oppinut varovaiseksi kantapään kautta. Useimpiin muukalaisiin ei voinut luottaa, ja varsinkin eräs hänen kohtaamansa haltianainen oli ollut petollinen. Vieras sai siis tyytyä etunimeen, hän ei aikonut ottaa entistä isompaa riskiä toisen takia.
Chalendor jatkoi rauhallista kävelyä, johdattaen heitä syvemmälle pienten, tiiviisti toistensa kylkiin rakennettujen talojen ohitse. Aina välillä hän vilkaisi naista, odottaen vastausta.

((sopiiko tuo pieni autohiittaus/hahmosi liikuttelu ja saanko tehdä niin jatkossakin, jos tarve vaatii, vai kysynkö ensin esim yksärillä?))

//*virn* Tai sitten laiskuutta, kun ei jaksa hoputtaa ihmisiä, kun itselläkin on monta peliä meneillään. Ja pieni autohittaus sopii hyvin. //

"Saavuin kaupunkiin pari viikkoa sitten", Alayna vastasi katsellen vuoroin ympäristöä ja toista. Rakennukset olivat hieman rapistuneen oloisia ja maali olisi monestakin talosta rapissut pois varsin vaivattomasti, mutta silti tunnelma oli jotenkin... erilainen. Nämä talot olivat seisseet mereltä puhaltavan tuulen edessä jo kauan, eivätkä ne aikoneet luovuttaa vielä. Tavallaan paikka oli kiehtova, vaikka se haisikin suolavedeltä ja kalalta.
"Hauska tavata sinut, Chalendor. Minun nimeni on Alayna..." hän vastasi, ja vaikeni miettiäkseen jatkoa. Toinen tuskin oli kuullut Lithémielin perheestä, joka oli karkoittanut tyttärensä, mutta hän ei halunnut ottaa sitä riskiä. Eikä hän sitä paitsi tiennyt, mitä hänen vanhempansa tällä hetkellä ajattelivat äkkipikaisuuksissaan julistamastaan karkoituksesta. Matkansa alussa Alayna olisi antanut paljon saadakseen palata kotiin, mutta nyt häntä oli alkanut arveluttaa koko kotiinpaluu. Kotona kaikki olisi niin kuin ennenkin. Se olisi ehkä turvallista, mutta myös kovin tylsää. Ja hänestä tuntui, että palaamalla hän menettäisi mahdollisuuden vaikuttaa taikaolentojen kohtaloon... ja mitä kauemmin hän oli omillaan, sitä enemmän hänestä tuntui, että hän tulisi olemaan myöhemmin pahoillaan, jos ei käyttäisi tätä tilaisuutta hyväkseen. Hän suuntasi katseensa maahan ja puri huultaan aavistuksen. Ei, parempi olla sanomatta sukunimeä vielä. Olihan toinenkin jättänyt sen sanomatta, joten ainakaan tällä ei olisi oikeutta valittaa asiasta. Hän nosti taas katseensa toiseen.
"Entä te? Asutteko te täällä, vai oletteko vain käymässä?" hän kysyi jättäen selittämättä aiemman äkillisen vaikenemisensa.

((riippuu mistä näkökulmasta asiaa katsoo : ) . Okkei, liikuttelinpa hahmoja siis tässäkin eteenpäin))

Astellessaan eteenpäin Chalendor oli odottanut kärsimättömänä naisen vastausta, mutta kun hän kuuli sen, ei hän voinut estää pienoista pettymyksen tunnetta. Se laimensi miehen ilmettä entisestään ja hän tyytyi vain nyökkäämään kevyesti, pitäen katseensa suunnattuna eteenpäin. Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei lapsellisella uteliaisuudella ollut koskaan hyviä seurauksia. Liika uteliaisuus ei yleensä ollut hänelle ongelma, mutta viimeisen parinkymmenen päivän aikana hänen tiedonjanonsa oli päässyt kasautumaan. Turvapaikan asukeilla kun ei ollut tapana esittää kysymyksiä eikä myöskään vastata niihin, Tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta. Myös esittäytymisen hän ohitti samalla nyökkäyksellä, mutta tällä kertaa hän katsoi samalla naisen silmiin.
Hän ei ollut huomannut Alaynan vaikenemista, joten Chalendor vastasi epäilemättä mitään. Tai kenties niin moni hänen viimeaikaisista puhekumppaneistaan oli käyttäytynyt suurinpiirtein samaan tapaan ja hän oli tottunut siihen.
"En asu täällä", hän aloitti, hymyillen itselleen tiukaksi puristetuin huulin. Oikeastaan hän asuu missä tahansa, eihän miehellä ole pysyvää kotia. Hän oli kuitenkin viettänyt Geranissa enemmän aikaa vapaaehtoisesti kuin useimmissa kaupungeissa, joten ehkä hän olisi voinut vastata hopeahaltialle päinvastaisesti.
"En ole ollut täällä paljoakaan pidempään kuin sinä, mutta...", hän keskeytti. Chalendor ei sittenkään halunnut höpistä vieraalle tarkoituksiaan tai elämäntarinaansa, joten hän muutti lausetta viime tingassa: "... onni oli minulle suosiollinen."
Jotta lauseen lopetuksen kummallisuus ei herättäisi kysymyksiä, Chalendor katsoi pian Alaynaa ja nyökkäsi epämääräisesti heidän kulkusuuntaansa.
"Ei ole enää pitkä matka."

Määränpää ei kuitenkaan ollut muutaman askeleen päässä, sillä pitkään paikasta toiseen liikkuneen kultahaltian mittapuussa ilmaisu pitkä matka tarkoittaa vähintään viikon vaellusta. He saivat kävellä öisillä kaduilla näennäisen rauhassa, koko kaupunki näytti olevan nukkumassa. Kun he olivat kävelleet jo hyvän aikaa, Chalendor viittoi Alaynan kääntymään kulmasta ja hän pysäytti naisen siten, että he jäivät turvallisesti kostean seinän juurelle. Hänen täytyi varmistua eräästä asiasta, ennen kuin hän uskalsi asettua päätöksensä tai päähänpistonsa taakse.
"Kuulehan", hän puhui hiljaa, matalalla äänellä, "mitä sinä osaat tehdä?"

Kohteliaisuussäännöt ja teitittely olivat päässeet unohtumaan ja seuraavan lauseen Chalendor töksäytti päin naisen naamaa:
"Miksi lähdit seuraamaan minua, tuntematonta muukalaista, keskellä yötä?"

Alayna nyökkäsi toisen vastaukselle ja pohti, miksi oli oikeastaan lähtenyt seuraamaan tuntematonta keskellä yötä. Hänellehän voisi sattua ties mitä... hän jatkoi kävelyä miettien, mitä hänen päässään oli oikeastaan liikkunut. Mistä hän tiesi, ettei toinen ollut vain valehdellut jotain syytä saadakseen hänet mukaansa? Tämä alkoi olla huolestuttavaa.
Onni oli ollut toiselle suosiollinen? Mitähän se mahtoi tarkoittaa? Lauseen pystyi tulkitsemaan monellakin tapaa, eikä Alayna viitsinyt kysyä enempää. Hän ei ollut varma, halusiko hän tietää. Huomautus matkan pituudesta otettiin vastaan lyhyellä nyökkäyksellä. Kun määränpäätä ei kuitenkaan vähään aikaan näyttänyt olevan missään lähistöllä, hopeahaltia alkoi miettiä asiaa tarkemmin. Pitkä matka. Miten pitkä matka oli pitkä? Lyhyt taisikin olla varsin venyvä käsite tälle haltialle...
Nyt toinen viittoi häntä kääntymään. Mitähän tässä oli takana? Hän kuitenkin teki niin kuin käskettiin ja huomasi äkkiä seisovansa toisen kanssa seinän varjossa. Ensimmäinen kysymys yllätti hänet täysin, ja seuraava sai hänet mietteiääksi. Miten tuohon pitäisi vastata?
"Minä...", hän aloitti ja mietti sitten tarkemmin. Miksi häneltä yhtäkkiä kyseltiin osaamisia? Hän huokaisi. "...osaan vähän taikuutta, jonkin verran jousiammuntaa, pystyn laittamaan ruokaa nuotiolla, olen kohtalainen parantaja ja olen opiskellut jonkin verran. Mitä sinä sillä tiedolla teet? Ja en ole itsekään perillä siitä, miksi seuraan sinua tällä hetkellä. Ehkä olen vain epäterveellisen utelias. Ehkä haluan selvittää, pystyisivätkö haltiat todella tekemään jotain vastustaakseen ihmisiä ja heidän päähänpistojaan", hän vastasi ja tajusi äkkiä, ettei tämä todellakaan ollut hänen tapaistaan. Tavallisesti hän ei edes olisi lähtenyt seuraamaan tuntematonta. Tavallisesti hän ei olisi puhunut tälle juuri mitään, saatika sitten kertonut osaamisiaan. Puhumattakaan sitten siitä, että hän olisi jättänyt teitittelemättä itseään vanhempaa haltiaa. Miksi hän sitten nyt teki niin?
Koska sinä olet nyt yksin. Koska sinä olet saanut tarpeeksesi ihmisten tavasta kohdella taikaolentoja, vastasi pieni ääni hänen päässään. Hän mietti asiaa, ja totesi, että ääni saattoi olla oikeilla jäljillä. Mutta teitittelyn unohtaminen oli silti anteeksiantamatonta, ääni lisäsi ja hän melkein hymyili huomautukselle. Sekin oli varsin totta.

Chalendor ei ollut laisinkaan huomannut käytöstapojensa puutetta, hän oli niin tohkeissaan, ettei oman käytöksen tarkasteleminen juolahtanut hänelle mieleenkään. Hän oli hyvää vauhtia sotkemassa itsensä kyynärpäitään myöten tähän naiseen ja niin sanottuun haltioiden vastarinta-projektiin. Se ei ollut järkevää, mutta se oli jännittävää. Mies ei ollut aikoihin tuntenut olevansa yhtä paljon elossa kuin nyt, tentatessaan tätä hopeahaltiaa kysymyksillään yöllisen Geranin kaduilla.

Naisen luetellessa listaa taidoistaan Chalendor nyökytteli selvästi tyytyväisen oloisena. Erityisesti tieto parantamisen taidosta olisi hyödyllinen, ja taikuudesta hän oli henkilökohtaisesti jonkin verran kiinnostunut. Harmi vain, että opiskelut olivat jääneet viime vuosikymmeninä hyvin vähälle. Mutta kun toinen esitti omat kysymyksensä, mies pysähtyi hetkeksi miettimään sitä, miten vastaisi parhaalla mahdollisella tavalla.
"Aion pian esitellä sinut muutamalle henkilölle, jos se vain sopii", lisäyksen sanottuaan hän katsoi hetken hopeahaltiaa kysyvästi silmiin. Se ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä hän ei voinut enää päästää naista lähtemään tuosta vain, hän oli jo paljastanut liikaa. Chalendor toivoi, että hänen ei tarvitsisi vaivata päätään sillä, miten hän saisi pysäytettyä toisen.
"Ajattelin, että he suhtautuvat sinuun suosiollisemmin, jos voin esittää hyviä perusteluita tälle kaikelle."

Hän ei ollut laisinkaan varma, miten muut suhtautuisivat hopeahaltiaan. Chalendor ei ollut koskaan ennen tehnyt tällaisia tempauksia, eikä hän tiennyt, miksi oli ryhtynyt siihen juuri nyt. Hän oli antanut ymmärtää, että meneillä oli suuremman luokan vatsarintaliike kuin mistä todellisuudessa oli kyse. Toki jotkut henkilöt tekivät vastarintaa, toisen järkevästi ja toiset vähemmän älykkäästi. Mutta tämä eräänlainen värväyshanke oli hänen oman päänsä kehittelyä, eikä hän tiennyt, oliko se loppujen lopuksi ollenkaan viisasta tai kuinka muut siihen suhtautuisivat.

Yksi Chalendorin viimeisimmän kysymyksen tarkoituksista oli selvittää, kuinka tavallista muiden mukaan lähteminen oli naiselle. Sinisilmäinen, kaikkien mieliksi toimiva olento olisi vaarallinen: sellaiselle henkilölle ei voisi uskoa salaisuuksia, koska niiden pitämisestä ei olisi mitään takeita. Oli siis hyvä, että nainen myönsi olevansa jopa epäterveellisen utelias, mutta se ei täysin vakuuttanut kultahaltiaa. Toinen kysymyksen päämääristä oli kuitenkin täyttynyt vielä huonommin tai ehkei ollenkaan.
"Jos päätät lähteä minun mukaani myös tästä eteenpäin, sinun on vannottava, ettet kerro tästä kenellekään. Et saa puhua siitä edes silloin, kun keskustelukumppanisi vaikuttaisi tietävän asiasta. Vanno jumalasi nimeen, että haluat toimia taikaolentojen yhteisen hyvän puolesta."
Mies halusi varmistua siitä, ettei ollut tekemässä virhettä. Sillä jos nainen tekisi jotain typerää, jäljet johtaisivat pian häneen itseensä.
Toisaalta Chalendor ei tiennyt, miksi hän käyttäytyi näin salamyhkäisesti ja vakavasti. Suurimmaksi osaksi turvapaikka oli nimensä veroinen: pelkästään se, miksi sitä kutsuttiin. Pelkän yösijan tarjoamisessa tällainen kuulustelu olisi ollut typerää.

Alayna pani merkille, että toinen tuntui olevan tyytyväinen hänen taitoihinsa. Merkillistä; itse hän ei koskaan ollut nähnyt niissä paljoakaan hurraamista, eikä mielikuva ollut paljoakaan parantunut kotoalähdön jälkeen. Tieto Madarenin saaren vientituotteista ei paljoa hyödyttänyt, kun piti löytää jostain ruokaa, ja hänen taikuudellaan veden keittäminen saattaisi juuri ja juuri olla mahdollisuuksien rajoissa.
Esitellä? Hän nyökkäsi ja totesi, että toisten tunteminen, keitä nämä sitten olivatkaan, voisi olla hänelle kovastikin avuksi. Itse asiassa kenen tahansa tunteminen olisi hänelle avuksi. Näiden parin viikon aikana hän ei oikeastaan ollut tutustunut vielä keneenkään tässä kaupungissa ja hän tiesi, että ennen pitkää hän tulisi kuitenkin jostain syystä tarvitsemaan jonkun apua. Silloin olisi mukavaa tuntea se joku.
Vai että vannoa. Tämähän vaikutti vakavalta... mutta silti Alayna tajusi epäilevänsä hankkeen suuruutta. Jos jotain isompaa olisi meneillään, hänen ja monen muun olisi jo täytynyt huomata jotain. Joten joko tämä hanke oli pienempi, kuin toinen antoi ymmärtää, tai sitten sen takana oli joku, joka oli todella hyvä salaamaan asioita. Kuitenkin hän toivoi, että hanke olisi oikeasti jollain tapaa merkittävä, sillä muuten ihmiset voisivat mennä ties kuinka pitkälle...
"Hyvä on. Minä vannon Lerathien nimeen, että haluan toimia taikaolentojen yhteisen hyvän puolesta", hän lausui hiljaa mutta selkeästi, niin, ettei vala kantautuisi hiukkaakaan kauemmas kuin tämän kultahaltian korviin. Ihmiset voisivat helposti pillastua kuullessaan jumalattaren nimen, he kun olivat niin itsepäisiä uskonasioissa. Äkkiä kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin ja hän sai keskittyä ollakseen henkäisemättä terävästi. Joku ylempi taho oli tainnut sittenkin huomata valan... hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia. Jumalten huomion vetäminen puoleensa ei välttämättä päättynyt hyvin, mutta... hänhän oli puhunut totta.

Selkeä ja varma tapa, jolla nainen lausui valansa, oli Chalendorille mieleen. Hänen epäilevä mielensä oli aikaisemmin huomauttanut hänelle, että suhteellisen nuoret naiset saattavat olla ailahtelevia ja voisi olla mahdollista, että tämä hopeahaltia lähti mukaan pelkästä typerästä seikkailunhalusta. Mutta toinen ei ollut antanut miehelle mitään syytä uskoa sellaista, joten hänen mielensä rauhoittui. Tuskinpa nainen olisi niin moraalittoman hyvä näyttelijä, että olisi vannonut valan Pyhän nimeen tarkoittamatta sitä.
Hän nyökkäsi naiselle hyväksyvästi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hyvä, kukaan utelias ihminen ei näyttänyt seuraavan.
"Seuraa minua", hän sanoi hiljaisella äänellä ja lähti kävelemään eteenpäin kujaa pitkin. Hän kääntyi muutamassa kulmassa ja käveli monen ohi tässä sokkeloisessa kaupunginosassa. Pian he saapuivat eräälle ympäröivien talojen reunustamalle taka-ovelle, joka johti pieneen taloon. Se tunnettiin tavallisesti kaupungin huonolaatuisempana suutarina.

Mies vilkaisi taakseen, varmistaen että nainen seuraisi häntä edelleen. Sen jälkeen hän koputti kevyesti mutta terävästi oveen. Sen takaa kuului rapinaa, minkä jälkeen kiukkuisen näköiset silmät ilmestyivät avatusta kurkistusluukusta. Luukku näytti yhdeltä monista paikkauksista, joihin oveen oli tehty. Se paukahti kiinni, minkä jälkeen ovi aukeni hetken odottamisen jälkeen. Chalendor vilkaisi nopeasti hopeahaltiaa, hymyili kannustavasti ja siirsi katseensa eteenpäin, kun ovi aukesi.
Kynnyksellä seisoi kädet puuskassa mulkoileva keski-ikäinen kääpiö. Hieman uniset silmät katsoivat ärtyisinä ensin Chalendoria ja sitten haltianaista. Tuuheat, tummanruskeat kulmakarvat kurtistuivat entisestään.
"Jaha. Älkää nyt tapittako siinä vaan tulkaa sisäpuolelle."

Haltioiden astuttua sisäpuolelle ovi teljettiin säppiin ja kääpiö marssi haltioiden luokse. Hän pysähtyi Alaynan eteen, niin lähelle että hän seisoi lähestulkoon naisen varpailla. Hän mulkoili naista hetken, ennen kuin pisti Chalendoria syyttävällä katseellaan.
Kultahaltia kiiruhti esittelemään. Hänen tullessaan lähemmäksi kääpiön oli pakko ottaa askel taaksepäin, jottei olisi saanut niskasärkyä katsoessaan koko ajan ylöspäin.
"Tämä tässä on mestari Kyrn", hän aloitti viitaten kääpiön puoleen ja nyökäten toiselle aavistuksen verran, "hän omistaa tämän talon ja siinä toimivan suutarin."
Mestari Kyrn ei ottanut osaa esittelyyn, hän vain seisoi paikoillaan tietoisena asemastaan ja katsoi hopeahaltiaa arvioivana.
Chalendor sai kuin saikin naisen nimen mieleensä, eikä hänen täytynyt siirtää tätä muodollisuutta naiselle itselleen.
"Hän on neiti Alayna. Hän tarvitsee yösijan."

Kyrn murahteli ja astui taaksepäin ja vilkaisi sivulleen, missä oli avonaisesta luukusta paljastuvat alaspäin johtavat portaat. Alhaalta tulvi valoa ja siellä liikkui valoa, mutta yläkerta oli hiljainen ja pimeä. Pari haltiaa ja eräs keiju pysähtyivät hetkeksi katsomaan yläkerrassa seisovaa väkeä uteliaana, mutta suurin osa jatkoi puuhiaan välittämättä vieraista sen enempää.
Ruskeahiuksinen kääpiö ei selvästikään ollut mielissään siitä, että taas kerran taikaolento ilmestyi hänen ovelleen pyytämään yösijaa. Hänellä oli väkeä jo aivan tarpeeksi alakerrassaan. Onneksi osa lähti aina pois parin yön jälkeen ja kaikki hankkivat ruokansa itse.

Tällä kertaa mulkoileva sävy oli Chalendorin katseessa, kun hän katsoi kääpiötä odottavasti. Hänellä oli samalla etäinen sekä miellyttävä hymy huulillaan. Hän ei pitänyt tästä kääpiöstä: toinen oli aivan liian töykeä, karkea ja suorasukainen. Mutta kääpiä sattui myös olemaan se hyväsydäminen olento, joka suostui majoittamaan vieraita turvapaikanhakijoita. Tekemällä tämän Kyrn asetti itsensä jatkuvasti vaaraan. Jos kaupungin vartijta saisivat vihiä tällaisesta lainvastaisesta toiminnasta, katsottaisiin kääpiö olevan tästä vastuussa.

Mulkoilukilpailu päättyi siihen, että Kyrn tuhahti ja heilautti kättään.
"Olkoon sitten. Yksi yö."

Chalendor hymyili ja kääntyi katsomaan naista. Kaikki oli sujunut oikein hyvin. Hopeahaltia oli saanut luvan jäädä, eikä Chalendoria itseään heitetty naisen mukana kylmään yöhön. Sillä Kyrn oli sanonut täsmälleen nuo samat sanat silloin, kun Chalendor oltiin saatettu – tai lähes kannettu – tänne. Nyt hän oli asunut täällä jo ainakin viisitoista päivää. Mutta hänen olisi hyvä pitää huolta, ettei tämä väen sisääntuominen toistuisi kovin pian, sillä suutarin katse lupaili, että sellaista ei katsottaisi hyvällä.

((innostuin taas autohiittaamaan hahmoasi, sano sitten vain aina jos jokin kohta tms. ei sovi, voin kyllä muuttaa. Voi hitsi, kohtahan rauhallinen ja aina niin harkitseva Chalendor on pieni kapinallinen... ^^))

//Hehee, no sittenhän meillä on kaksi hahmoa, jotka ovat kovaa vauhtia päätymässä tähän suohon suippokorviaan myöten. Pitäisiköhän pyytää Milliltä lupa järjestäytyneemmän salaisen vastarinnan järjestämiseen... siitä voisi tulla jännää ja se saattaisi jopa sopia pelin juoneen. Mikäli sellainen kiinnostaisi, siis. ^^ Eikä tuossa nyt mitään niin pahaa autohittiä ollut.//

Alayna piti silmänsä auki seuratessaan toista. Hän oli liikkunut kaupungilla jonkin verran tulonsa jälkeen, mutta tämä alue alkoi olla hänelle tuntematonta, ja hän halusi painaa sijainnin mieleensä tulevaa tarvetta varten. Vuosien opinnot olivat onneksi totuttaneet haltian käyttämään päätään ja painamaan asioita muistiin, joten kun he lopulta olivat oven edessä, hän tiesi, että pystyisi myöhemmin palaamaan tänne samaa reittiä.
Hän vastasi Chalendorin rohkaisevaan hymyyn omallaan, ja oven auetessa hän ehti parahiksi kääntää silmänsä siihen nähdäkseen oven avanneen kääpiön oloisen olennon.
Hmm... ainakin suurimmaksi osaksi kääpiö, hän korjasi mielessään ja noudatti tämän kehotusta astua peremmälle. Kääpiömiehen tullessa seisomaan aivan hänen eteensä hän pakottautui seisomaan paikallaan välittämättä vaistosta, joka käski hänen pakittaa pari askelta taaemmas, ja katsoi takaisin hieman varuillaan. Kun Chalendor kiiruhti esittelemään hänet, hän työnsi huppunsa niskaan ja nyökkäsi kohteliaasti. Kasvojen molemmilla puolilla roikkuvien lettien päissä olevat kultakorut kimalsivat himmeästi alhaalta tulevan valon hohteessa.
Katsellessaan talon isäntää hän teki samalla tästä muutamia havaintoja. Toinen tiesi asemansa, se oli selvää. Talon vieraat olivat riippuvaisia hänen suopeudestaan. Olisi siis hyvin viisasta olla suututtamatta tätä kääpiötä millään tavalla. Ja vaikka toinen vaikuttikin töykeältä, haltia pystyi tavallana ymmärtämään sen. Tämänkaltaiset vieraat, joita talossa oli, olivat ehdottomasti vaarallisia talon omistajalle, mikäli heidät löydettäisiin. Kääpiö siis tasapainoili laillisuuden rajalla majoittaessaan taikaolentoja, ja silloin ei ollut varaa liialliseen ystävällisyyteen ja luottamukseen. Kuitenkin kääpiö majoitti vieraitaan... eli jossain tuon karkean ulkokuoren alla hänellä oli kuin olikin hyvä sydän, vaikka kääpiöiden perusluonteen tuntien tämäkin yksilö todennäköisesti leikkaisi ennemmin partansa pois kuin myöntäisi sen.
Kuullessaan myöntävän päätöksen Alayna hymyili ja niiasi sirosti.
"Kiitän", hän vastasi puhuen ensimmäisen kerran kääpiön kuullen. Puheevuoro oli lyhyt, mutta kertoi kaiken tarpeellisen, sillä hän oli todellakin kiitollinen päästessään pois ihmisten majatalosta, jossa oli siihen asti asunut. Yksikin yö olisi mukava asua paikassa, jossa hän ei kerrankin olisi se erilainen tai se, joka saa olla jatkuvasti varuillaan... Neito katsoi taas Chalendoria ja hymyili tälle kiitollisena.

((Siltä näyttää :] . Tämä "pieni tapahtuma" taisi hieman paisua, mutta en ole pahoillani. Onhan Fenyanissa jo yksi vastarintaliike, mafioso, mutta sen toiminta on liian sitovaa, salamyhkäistä, järjestäytynyttä ja rikollista ainakin Chalendorin makuun. Kyllä se olisi kiinnostavaa ja toisi hieman eloa myös Chan tarkoituksettomaan harhailuun. Voisin kysäistä Milliltä siitä Pelisuunnitelmat-alueella, tule sinäkin sanomaan sananen jos haluat.
Minulla jäi vahingossa "suttumerkintöjä" edelliseen viestiin, mutta sovitaan nyt vaikka, että Kyrn on juuri suurimmaksi osaksi kääpiö, vaikka 3/4 tai 4/5))

"Voin esitellä hänelle paikkoja", Chalendor sanoi suutarille, joka oli hyvin lyhyen hetken ajan näyttänyt vaivaantuneelta. Toinen lähti itsekseen jupisten toimittamaan yläkertaan jotain unohtunutta asiaa, eikä toinen luonut uuteen tulokkaaseen enää uutta silmäystä.
Vilkaistessaan naista Chalendor huomasi hymyn koristavan toisen tummanruskeita kasvoja. Hetken kultahaltia katsoi toista hölmistyneenä, kunnes hän kääntyi rappusia päin ja viittasi naista tulemaan perässä.
"Tänne päin."
Hän ei ollut odottanut saavansa noin lämmintä ja kiitollista hymyä palkaksi.

Rappuset olivat vanhat ja patinoituneet, mutta ne eivät natisseet laisinkaan, mikä jaksoi yllättää miehen kerta toisensa jälkeen. Portaat laskeutuivat pienehköön tilaan, jota valaisi pöydälle laskettu lepattava öljylamppu. Lähes kaikkien rotujen edustajia näytti olevan paikalla: erinäköisiä haltioita, keijuja ja seinään kiinnitetyllä penkkirivillä istui vanttistyttö. Ihmisiä ei tietenkään näkynyt missään. Päivisin tämä tila oli täynnä, mutta nyt suurin osa oli nukkumassa.
Yläpuolella oleva luukku sulkeutui hiljaa haltioiden laskeuduttua alas. Talon omistaja, Kyrn, nukkui yläkerrassa omassa huoneessaan. Näin ulkopuolisten epäilykset eivät heränneet. Tavallisesti kääpiö sai olla rauhassa, sillä hän oli kerran tehnyt kaupungin vartioille erään suuren palveluksen, jonka ansiosta he jättivät hänet useimmiten rauhaan.

Chalendor nyökkäili muutamalle henkilölle ja kävi katsellaan läpi huoneen. Ilmeisesti hän ei löytänyt etsimäänsä, sillä hän vilkaisi tyttöä ja lähti kävelemään huoneen toisella puolella olevaa komeroa kohti. Kyllähän nainen pärjäisi hetken itsekseenkin.

((sivuhahmot ovat sitten vapaata riistaa :] ))

// *alkaa suunnitella* Kenties saisimme jossain vaiheessa aikaiseksi taikaolennoille turvapaikkoja myös kaupunkien ulkopuolelle... salaisia, totta kai. Taikaolentojen asuttamia kyläntapaisia jossain vaikeakulkuisilla alueilla ja sellaista... olen jo pitempään miettinyt, josko Veif -kalliot sopisivat tarkoitukseen. x3//

Alayna onnistui pitämään pokkansa nähdessään Chalendorin ilmeen, vaikka hetken hän pelkäsi nauravansa. Sen perusteella, mitä hän oli kultahaltiasta tähän mennessä oppinut, hän kykeni päättelemään ettei tämä ollut niitä henkilöitä, jotka kestäisivät sen, jos joku nauraisi heille päin naamaa. Itse asiassa sellaisia henkilöitä oli hyvin, hyvin harvassa...
Haltia laskeutui portaat varovaisesti; kaatuminen ei ainakaan olisi hyvä tapa tehdä ensivaikutelmaa. Hän piti vanhoista rakennuksista, sillä niissä oli aina omanlaisensa hieman salaperäinen tunnelma, joka rakentui puun tummasta sävystä ja puuosien natinasta. Sääli, etteivät nämä portaat pitäneet ääntä... mutta ehkä se oli hyväkin, sillä natinalla oli aina tapana herättää huomiota. Nyt meni tovi, ennen kuin kukaan huomasi, että Chalendorin mukana oli tullut joku muukin. Hereilläolijat vilkuilivat uutta tulokasta hieman epäluuloisen oloisina, mutta se ei tullut Alaynalle yllätyksenä, eikä hän oikein voinut syyttääkään toisia siitä. Taikaolentojen piti näinä aikoina olla aina hieman varuillaan, kun kyse oli tuntemattomista. Hän vilkaisi Chalendoria tämän lähtiessä kävelemään jonnekin, mutta ei puuttunut asiaan. Saihan toinen liikkua niin kuin halusi; hän ei voinut velvoittaa tätä pysymään seurassaan vain koska kultahaltia oli opastanut hänet tänne.
Tyttö istahti alas eräälle tyhjälle penkille ja riisui paksun talviviittansa paljastaen sinisävyisen pitkän mekon, jonka hihansuut ja kaula-aukko oli koristeltu vaatimattomalla harmaanhopeisella punoksella. Vyötäröllä oli kapea nahkainen punos, josta roikkui pari pientä kangaspussia - tarkkanenäinen olisi voinut haistaa ruusun terälehtien ja muiden rituaaliloitsujen ainesten tuoksuja. Mekko ei ollut erityisen arvokkaan taikka halvan näköinen; siitä ei voinut päätellä juuri mitään tytön varallisuudesta. Olallaan tyttö kantoi nahkaista laukkua, joka näytti likipitäen tyhjältä, mutta jota ympäröi lähes huomaamaton magian tuntu. Hän antoi katseensa kiertää huonetta hitaasti ja katseli muita paikallaolijoita rauhallisesti, antaen heidän vuorostaan tehdä omat päätelmänsä hänestä.