"Minä pudotin sen kiireessä."
Vermos korjasi vastapuolen kiusoittelua ja nokka koholla katsoi muualle vielä jonkin aikaa. Oli siinäkin yksi terän heiluttelija taas, keksisi edes parempia piikittelyjä, niin hän voisi kuvitella saavansa toisesta edes jotain hupia irti. Ai niin, eihän kurpitsakutri ollutkaan se, joka oli niskan päällä - pannahinen!
"Hah, ei takominen kovin vaikeaa ole!"
Puhui hän, joka ei tiennyt yhtään mitään sepän työstä ja siitä, kuinka raskasta se oli. Mietitääs nyt vaikka hevosenkenkiä - niitä piti hakata ja muokata oikeaan muotoon ties kuinka monta kertaa ja kaiken lisäksi kokonaiset neljä kappaletta! Olihan kengittäjiäkin erikseen, mutta itse sepiltähän parhaat rautajalkineet sai ratsulleen tai vetojuhdille - kaiketi. Entäs sitten miekat ? Eijeijei, ei tällaisesta ruipelosta tosiaan olisi sellaisiin puuhiin.

Silmät vaihtoivat katseen suuntaa toisen kasvoista pienoiseen veitseen. Hmm... ei tuo terä kovin pahaa jälkeä kaiketi tekisi, jos se osuisi muualle kehoon kuin kaulaan, ranteisiin, nivusten väliin tai kasvoihin. Tosin ei Vermos uhmallakaan halunnut testata millaisia jälkeä lettipää saisi aikaan, joten periaatteessa pitäisi alkaa jälleen hieman sovittelemaan heidän välejään...
Oma kätensä lähti hapuilemaan lanteillaan roikkuvan vyön taskua, jossa kuuluisi sijaita hieman vakuuttavampi tikari. Räjähteitäkin löytyisi, mutta niistä lähti turhan kova ääni, joka hälyttäisi paikalle vain uteliaita kanssaeläjiä. Sitä paitsi Vermoksen sihtikään ei ollut tarpeeksi hyvä, että hän olisi osunut maalitauluun heti.
"Mitä oikein aiot tehdä minulle ?"

Jo pojan ensimmäinen selitys oli Zhionin mielestä huvittava, eikä hän voinut olla hymyilemättä. Tottahan toki toinen oli pudottanut korunsa, vaikka olikin huomannut asian vasta päästyään tien yli. Lanmarntin kasvoilla oli lisäksi ollut melkoisen himoitsevan päättäväinen ilme, mutta olihan siis täysin ymmärrettävää, että vasta unilelusta eroon päässyt poika halusi saada morsiamensa aarteen takaisin. Lisäksi nyt pitäisi kaiketi unohtaa, kuinka haltiapojan päättäväisyys korun takaisin saamisessa oli laskenut rajusti, kun oltiin päästy tositoimiin. Justiinsa.

"Minkälaisena sinä oikein minua pidät, viattomia kaduntallaajia murhaavana rikollisenako?", mies vastasi naurahtaen esitettyyn kysymykseen. Toisaalta lause ei ollut kovinkaan kaukana totuudesta, mutta Zhionilla ei ollut syytä eikä mielenkiintoa tappoyritykseen. Se olisi aivan turhaa, mutta kyllä hän on valmis... suostuttelemaan. Kunhan tänne ei yhtäkkiä ilmaannu sivullisia.
"En minä tee sinulle mitään, jos parannat tapasi ja näytät hieman yhteistyötaitoja. Toisaalta kieltäydyit jo törkeästi kauniista pyynnöstäni, mutta se on unohdettu ja anteeksiannettu, jos taot noilla näppärillä kätösilläsi minulle kätevän tikarin."

Poika oli äsken puhunut itsensä sievästi nalkkiin kehuessa taitojaan. Ei Zhion itsekään ollut mikään loistelias tällaisessa keskustelussa, mutta kyllä hän sentään jotain tajusi. Kuinka poika aikoi selviytyä tilanteesta?
Huolimatta ajoittain rennommasta asenteestaan ja äänensävystään mies ei ottanut etäisyyttä poikaan, eikä laittanut säälittävän kokoista pikkuveistään pois. Hän todellasi tarvitsi, ja halusi, paremman teräaseen. Käytännössä kaikki entiset aseet olivat vajonneet meren pohjaan Alanahin myötä. Haltialle oli jäänyt kaksi lyhyttä tikaria, mutta ne hän oli joutunut pahus vieköön myymään. Kovalla teräksellä on hankala täyttää vatsa.
Toisaalta hän myös nautti tällaisesta tilanteesta, jossa hänen oli mahdollista pullistella. Zhionin itsensä kannalta olisi hyvä, jos joku valuttaisi ilmat hänen paisuvasta egostaan pois, sillä kanssakäymisessä tarvittavien taitojen kehittäminen tulisi tarpeeseen.

No, jos tarkkoja ollaan, niin kyllä ? Toinen näytti juuri sopivalta murhamiehen ammattiin, eikä kurpitsakutri edes ihmettelisi, jos hänen kallisarvoinen henkiriepunsa haluttaisiin viedä - olihan haltianuorukainen sieltä ärsyttävimmästä päästä ja kaiken lisäksi, koska hän itsekkin tiesi sen, niin tahtomattaan silloin tällöin tuli tavaksi lietsoa muiden raivostumispistettä. Tällä hetkellä kuitenkin Vermos oli täysin varpaillaan, valmiina minä hetkenä hyvänsä repäisemään hapuilemansa tikarin ja tuikkaamaan sen väliin, jos tarve vaatisi. Tyhmyyttään tämä ei kykenisi turvaamaan niin paljon itseään, että lähtisi uhkailueikkiin mukaan - olettaen nimittäin, että vastapuoli olisi puolet nopeampi pistämään terän hänen sydämensä läpi.
Paitsi auts - Vermos tosiaan oli puhunut itsensä nalkkiin. Hän vaivoin sai estettyä naamataulunsa venähtämisen, kun mies vaati häntä takomaan tikarin. Niin, että missä, miten - nytkö ?! Eihän poikarukka osannut, eikä varsinkaan tiennyt, kuinka selittäisi itsensä ulos tästä tilanteesta.

Pian tulisi loskassa uittoreissu, jos harmaat aivosolut eivät alkaisi edes kohtalaiseen yhteistyöhön...
"Ei minun tarvitse takoa sellaista."
Välittäjä sanoi nihkeästi ja kaivoi oman rakkaan tikarinsa esille. Huoh, haltia voisi tehdä ääliömäisen virheen antamalla tällaisen tappoaseen syrjäkujalla ventovieraalle pikku puukon heiluttelijalle, mutta oliko muita vaihtoehtoja ? Hän heitti terää aavistuksen ilmaan, kääntäen sen pään itseään päin ja kädensijan kohti uhkatekijää. Ota se! Kyllä Vermos keksisi jonkin keinon nappata omansa takaisin, jos Kuolo ei sitä ennen korjaisi häntä.
"Se ei ole itse takomani, mutta hyvä ase silti."
Ja testikappaleena ei toimi valehteleva lurjus, jooko ?

Lausuttuaan vaatimuksensa Zhion oli heti olettanut, että toinen kieltäytyisi. Kuka nyt jollekin epämääräiselle hyypiölle lahjoittaisi aseita tai tuhlaisi aikaansa sellaisten väsäämiseen? Ei mies itse ainakaan. Hän on kiintynyt omiin tavaroihinsa syvästi, tai sitten hän on vain itsekäs ja omistushaluinen, mutta joka tapauksessa hän ei luopuisi omistamastaan kuin ehdottoman pakon edessä, jos vaihtoehtoina oli nälkäkuolema tai jokin väkivaltaisempi menehtymistapa.

Sen takia hän yllättyi iloisesti, kun pojankloppi kaivoi nöyrän alistuneesta tikarin vaatteidensa kätköstä. Jos mahdollista, ase kiilsi kauniimmin kuin se ulottumattomiin joutunut rannekoru. Oli siis pakko myöntää, että äskeiset ongelmat olivat loppujen lopuksi hyödyllisiä. Zhion ei ollut epäonnistunut, kuten hän oli jo myrtyneenä luullut, vaan onnettarella oli ollut sormensa tässä pelissä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vanhukset tapasivat sanoa. Onnettaren avustukselle olisi ollut käyttöä jo paljon paljon aikaisemmin...

"Kiitän", mies sanoi hymyillen pojalle oikein leveästi, jopa ilkkuvasti. Samalla hän nappasi kahvasta kiinni ja nykäisi tikarin itselleen. Oi, kuinka kädensija olikaan hyvin muotoiltu! Tästä esineestä haltia pitäisi hyvää huolta ja perunankuorimisveitsi saisi luvan palata alkuperäiseen toimeensa. Nykäisevä liike oli nopea, joten jos porkkanapäälle tulisi jokin viime hetken epäröinti aseen luovuttamisessa, tekisi terä varmasti ikävät haavat toisen kämmeniin.

Ajatus tämän nuorukaisen vahingoittamisesta tai jopa listimisestä ei edes käväissyt tyytyväisenä virnistelevän Zhionin mielessä. Toinenhan oli oikea hyväntekijä. Aikuinen haltia ei ollut vieläkään oppinut ajattelemaan sykäystäkään pidemmälle, vaan hänen mielessään oli vain nykyhetki. Ja nyt hän halusi päästä tutkimaan tikaria tarkemmin, jonka hän oli heti piilottanut vyölleen. Sen takia hänen pitäisi päästä tästä rääpäleestä eroon.
Mies päätti kokeilla helpointa keinoa ja otti askeleen taaksepäin.
"Suosittelen sinua varmasti kaikille tutuilleni", hän virkkoi ja kääntyi lähteäkseen.
Se pieni yksityiskohta, ettei tikari ollut tämän pojan tekemä, oli kaikessa kiireessä ehtinyt hulahtaa miehen mielestä pois. Hänen oli myös hankalaa suositella ketään, jonka nimeä hän ei tiennyt. Alitajuisesti mies luotti siihen, ettei poikaa kiinnostaisi niin pienet asiat. Kaikkihan pitivät kehuista, vaikka ne olisivat kuinka latteita ja valheenkaltaisia, eikö niin? Ja Zhion pääsisi lähtemään rauhassa.

Uh, melkein meinasi jäädä jälki kämmenen sisään, kun tuo hurupää meni moisella tavalla vetäisemään tikarin lähemmäs itseään. Varmuuden vuoksi Vermos lipaisi kiellellään nirhauman kokenutta kohtaa, todeten vasta sitten makuaistin perusteella jääneensä vahingoittumattomaksi. Ainakin toistaiseksi.
Kasvonsa kääntyivät muttisina kohti rakasta teräasettaan ihastelevaa miekkosta, joka ei hänen mielestään edes ansaitsisi koskea noinkin uskomattomaan lainepelottelijaan, jolla pystyi niin suojelemaan itseään kuin leikkaamaan vaikka sitkeästä porsaankyljyksestä palasia lautasalle.
"Ole hyvä vain. "
Kurpitsakutrinen pudotti nyrkkiin painuneet kätensä sivuille ja tuhahti. Vai, että vielä suosittelet ? Kiitos, mutta ei kiitos. Jos hän vielä juoksisi entisen isähahmonsa liepeissä, niin silloin tuon hyypän kimpussa olisi ainakin pari karskimpaa ihmismiestä!

Sääli vain, että toisen mukiloinnin näkeminen jäi vain etäiseksi haaveeksi, kun mies päätti häipyä niine hyvineen. Jos useimmat laitapuolenkulkijat olivat samallaisia, niin silloinhan voisi aivan hyvin aina tarjota jotain muuta kuin rahaa henkensä pitimiksi ? Prah, amatööri! Ihan selvästi! Kyllä hänkin nuorempana tiesi, ettei kiristämistä noin vähällä olisi kuulunut lopettaa, vaan antaa enemminkin ahneuden ohjata tekoja. Ahneushan ei nimittäin ollut pahe - se oli vain tapa arvostaa itseään ja näyttää se muille vähäosaisimmille, jotka eivät osanneet röyhkeästi hamuta kalleuksia, ruokaa, juomaa tai muuta materiaalista ympärilleen turhankin paljon.
"Ja toivottavasti emme näe enää koskaan!"
Vermos vielä huusi kiristäjänsä perään ja potkaisi loskaa niin, että se pärskähti osaksi omalle naamalleen. Phyihyi! Ehkä yksin kiukuttelemisen sijaan hänen pitäisi luikkia majapaikkaansa ja mennä vaihtamaan kuivaa pöksyä päälle - nyt märkänä oleva kangas alkoi kylmetä ollessaan liimaantuneena kalvakkaa ihoa vasten.

[[ Näin päättelen pelin tähän. Kiitoksia, ystäväiseni - otetaan pian uusiksi \o/ ]]