//SN ainakin, muttei muiltakaan pääsy ole kielletty. :]//

Tavallisesti kreivi Võndra-Vimi vietti lounastaukonsa paikallisessa majatalossa päivän lounasta nauttien, mutta tällä kertaa hän oli halunnut kokeilla jotain uutta. Niinpä mies oli suunnannut askeleensa vilkasta toria kohti, jossa näin kasvukaudella alkoi olla jo ihan kiitettävästi elämää. Aurinkoinen sää teki ihmeitä muullekin kuin luonnolle, joka heräili talviuniltaan.

"Kerro mitä näet", Celerosé pyysi vierellään kulkevalta Vermokselta. Siitä oli pitkäaika, kun häntä oli ylipäätään kiinnostanut siitä, miltä hänen ympärillään näytti. Melkein yhtä pitkä aika kuin siitä, kun hän oli viimeksi uskaltautunut kulkemaan sellaisissakin paikoissa, joissa hän ei tavallisesti käynyt. Torilla hänen kävelykeppinsä oli huomattavasti suuremmassa käytössä kuin antiikkikaupan ja majatalon välillä, sillä alueella oli liikennettäkin huomattavasti enemmän. Pariin otteeseen mies oli ollut kompastua kadusta törröttävään kiven kulmaan ja kerran hän oli jo ehtinyt kolauttaa päänsä erään kojun kattoparruun, mutta muutoin päivä oli alkanut suhteellisen mukavasti. Sää oli kirkkaudesta ja ilman lämmöstä päätellen kaunis, vaikka viileä viima muistuttikin siitä, ettei vielä sopinut ihan puoli-ilkosillaan kulkea, vaikka sää lämmin olikin.

"Hajusta päätellen ainakin ensimmäiset kalakojut on jo pystytetty."
Mustahaltia nyrpisti nenäänsä kulkiessaan raakaa kalaa kauppaavan kojun ohi. Hänen herkkä nenänsä olisi taatusti hajuaistiton hetken aikaa, niin vahvasti tuo tuoreen kalan lemu oli hänen hengitysteihinsä tukkiutunut että mies saattoi melkein maistaakin raa'an lohen suussaan. Kuvottavaa.

[[ Täältä ma saavun~ ]]

"Elämää."
Aurinkoinen ilma tosiaan herätteli väkeä, jota parveille edessä, takana ja sivuilla tungokseksi saakka, mutta eipä tämä kartanon eristyksissä elänyt nuorukainen valittanut. Päinvastoin hän nautti jokaisesta kylkeen kiinni tunkeutuneesta vieraasta, puhumattakaan siitä, kuinka massasta pilkottavat saappaat toisinaan tallasivat hänen varpailleen, kun maahaltia ei osannut itse varoa kanssaeläjiä. Ah, tätä riemua!
"Näen ihmisiä, erilaisia kojuja ja paljon rahanvaihtoa kourasta toiseen."
Vermos hieraisi käsiään yhteen - rahaa, rihkamaa... sitä kaikkea täällä oli, mutta eihän hän saisi livahtaa omille teilleen, koska kuka muutoin silloin vahtisi Celeroséa ? Sokea mies kaipasi selvästi avustajaa ja vain tämä kurpitsakutri oli sopiva siihen virkaan! Tämän pienimuotoisen kunniatehtävän vuoksi Vermos röyhisteli rintaansa kuin kanalan ainut kukko, kävellen aivan rinta rinnan isähahmonsa vieressä.

Hah, mikä egon roihahtaminen!
"Ja juu - kalaakin löytyy."
Kesti hetki ennen kuin nuorempi oli tajunnut vastata vanhemmalleen ääneen. Nimittäin taisi tällainen "vapauden" tuulahdus villitä liikaa mieltä, kun vihreät silmät eivät hetkeäkään tuntuneet pysyvän vain ja ainoastaan yhdessä kohteessa. Osaksi syy tällaiseen levottomuuteen lieni siinä, että näin suuressa väenmäärässä yleensä piili lieroja - tarkemmin sanottuna varkaita - jotka olivat enemmän kuin valmiita pihistämään kolleegoiltaankin riihikuivat.
"Mitä me oikein täällä teemme ?"
Ai niin - eihän Vermoksella ollut aiemmin riittänyt mielenkiintoa kysyä sitä. Hän oli kuvitellut heidän hierovan kauppoja jonkun kanssa, mutta vilkkaan torin olemassaolo ei aivan sopinut kuvaan. Niinpä kyseen täytyi oletettavasti olla jostain paljon tärkeämmästä... kai ?

Vermoksen vastauksen viipyessä vanhemman herran kasvoille nousi hetkeksi huvittunut hymy, jonka hän kuitenkin piilotti nopeasti pokeri-ilmeensä taa. Olisipa hän voinut nähdä nuorempansa onnesta kimmeltävät silmät tässä rihkaman pyhätössä. Vermos oli varmasti onnensa kukkuloilla...tai olisi, jos pääsisi eroon näkymättömistä kahleistaan. Kenties Celerosé voisi suoda pojalle hetken vapauden, olihan poika käyttäytynyt suht hyvin tämän päivän ja lähtenyt torillekin niskoittelematta tavallista enempää.

"Sinusta en tiedä, mutta minä ajattelin ostaa jotain lounaaksi sopivaa", mustahaltia sanoi vihjaten epäsuorasti, että Vermos oli vapaa kiertelemään torilla, kunhan ei liian kauaksi katoaisi. Sen enempiä nuorempansa perään haikailematta Vardamir suuntasi kenkiensä kärjet vähän matkan päästä kuuluvan "Savukalaa halpaan hintaan!"-äänen suuntaan. Oli hinta sitten miten halpa tahansa, hän kiskoisi sen vielä alemmas.

Ruokaa vai ? Sehän passasi! Kyllähän Vermos viime päivinä oli saanut kupunsa täyteen aikalailla ylellisin ruuin verrattuna siihen, mitä hän oli aiemmin mutustellut nälänhädän runnomassa maassa. Ruuan hinta vaan sattui toisinaan hipomaan pilviä niin, ettei välittäjän palkka tahtonut riittää - vaikka jossain nyt huudeltiinkin savukalan olevan halpaa. Pah, halpaa se lieni verrattuna lampaan lihaan tai porsaan kylkeen.
"Palaan ihan kohta~"
Nuorukainen visersi ja lähti parin ilopompun jälkeen lähimmän rihkamakojun viereen. Haa, täällä oli vaikka mitä kiiltävää, näplättävää ja haluttavaa - varsinkin tuo yksi miehinen pronssikoru valkoisen kivikiteen kanssa vangitsi vihreät silmät täysin itseensä. Käsi lähti hapuilemaan kuuron korvan puoleisia hiussuortuviaan, pyöritellen niitä hetken jos toisensakin sormen ympäri. Nuorempana hänellä oli ollut korea puukoru suortuvissa roikkumassa, mutta karattuaan haltian piti leikata se pois tunnistamisen välttämiseksi.

Upsista, mihin Celerosé olikaan suunnannut ? Aa... tuolla kalakojun luona yhä ? Oliko mies todellakin aikeissa mussuttaa savustettua kalaa kitaansa tänään... siispä pitäisi puskea osingoille ennen kuin se olisi liian myöhäistä. Vielä viimeinen vilkaisu koruun ja kurpitsakutri palasi herransa lähituntumaan.
"Eivät näytä kovin isoilta..."
Vermos kommentoi kalojen kokoa, kunhan tämä oli ensin tunkeutunut kuikuilemaan Celerosén rinnalla savulle valtavoittoisesti tuoksuvia sinttejä.
"Eivätkö nuo varmasti maistu millekkään..."
Nyt kauppias röhähti jo nuorukaisen röyhkeydelle - pikku ketale koitti selvästi kieroilla jotain!

Sillä välin kun nuorempi haltiaherroista sokaisi silmänsä auringossa kimmeltävällä rihkamalla, pyysi vanhempi herroista saada maistiaisen kalasta, joka kaupan oli. Eihän hän nyt sikaa säkissä ostaisi. Savukalan maku oli Vardamirin mieleen ehkä hieman turhan suolainen, mutta koska hänen oli nälkä, hänellä ei ollut varaa kitsastella samalla tavoin kuin kotonaan. Sitä syötiin, mitä oli tarjolla.

"Eivät näytä kovin isoilta..."
Celerosé mumahti myöntävästi. Hänhän ei kalojen kokoa nähnyt, mutta oli osannut odottaa, että halpa hinta oli rinnastettu jollain tapaa kaupattavan tavaran kokoon tai laatuun. Koska laadussa ei juuri vikaa, oli porsaanreikä siis tuotten koossa.

"Eivätkö nuo varmasti maistu millekkään..."
Mustahaltia tyrskähti takkinsa kauluksiin. Siinä vasta kriitikko. Eihän poika ollut edes vielä maistanut kalaa ja luuli jo tietävänsä, miltä se maistui. Osasi Rosékin muodostaa mielipiteitä, muttei sentään pelkästään näkemänsä perusteella. Eihän maailmassa olisi ollut mitään hyvää tai tavoittelemisen arvoista, jos hän olisi uskonut silmiään.

"Sanoitko juuri ettei sinulle lounas maistu?", kreivi tiedusteli teräväkieliseltä hännystelijältään ja vilkaisi sokeilla silmillään suuntaan, josta oli pojan ääneen kuullut näkemättä kuitenkaan oikeastaan mitään. Silloin tällöin hän olisi antanut mitä vain saadakseen edes hetkeksi näkönsä takaisin. Tämä hetki oli yksi niistä, sillä mies olisi kovasti halunnut nähdä millaisen reaktion hänen sanansa Vermoksessa herättivät.

Irvistys - eikä, eihän Vermos sitä ollut tarkoittanut, etteivätkö kalat kelpaisi hänen vatsaansa täyttämään! Nehän näyttivät vain liian mauttomilta tyydyttääkseen Celerosén yleellisiä makuhermoja, jotka olivat tottuneet parempaan, mainitsematta edes siitä, miltä tämä ravinto näytti verrattuna kartanon herkkuihin. Niinpä nuorempi päästi pitkän vinkaisun kurkunpohjalta, kääntäen katseensa luimistellen vanhempaan - oletko tosissasi ? Jään vaille osinkoja ?
"En ?"
Kurpitsakutri vilkaisi pahalla silmälle kauppiaaseen, joka tuntui köhivän turhan paljon päättääkseen räkäisen naurunsa. Rohkenisikin mokoma ukko sanomaan jotain, niin nukkuma-ajan koittaessa haltia etsisi toisen käsiinsä ja vääntäisi kielen nurinkurin!
"Totta kai minulle ruoka kelpaa."
Vaikka se olisikin tuollaista... tuollaista... tuollaista - noh pröh, oli mitä oli!

Vihreä katse käväisi vielä kauempana olevassa rihkamakojussa. Äh, joko joku näpläili hänen aarrettaan ? Oli se kumma, kun ei kansa ymmärtänyt mikä oli jo sanomattakin toisen omaa ja mikä ei! Silti harakkaluonteinen nuorukainen ei poistunut Celerosén viereltä mihinkään - enemminkin peruutti likeemmäs, jotta ei pienikään mielenailahdus syöstäisi häntä hyökkäämään kilpailevan korun ihailian kimppuun. Ehkä esiasteinen aggressioiden hallintakurssi ei lienisi pahitteeksi Vermoksen kohdalla.
"Onko Xhanatos muuten täällä jossain ?"
Uh, tuosta kiusankappaleesta tuli eräs toinen - vielä pahempi - tyyppi mieleen. Mikäli Xhanatos olisi tullut tänne vakoillakseen, ettei Vermos livahda liian pitkälle, niin hänellehän voisi tulla aimo tilaisuus horjuttaa Celerosén uskoa kyseistä koljattia kohtaan. Tiesihän sen sanomattakin, kuinka paljon hän vihasi sitä ihmistä.

Mustahaltiamies ei pannut pahakseen kalakauppiaan huvittuneisuudesta. Oli täysin ymmärrettävää, että ulkopuolisen korvaan tilanne kuulosti taatusti huvittavammalta kuin se olikaan. Jonain päivänä Celerosé luultavasti kyllästyisi pilailemaan "poikansa" kustannuksella, mutta se päivä ei ollut tänään, tuskin oli vielä huomennakaan.

"Sinuna pitäisin sitten pienempää suuta", kreivi totesi topakasti ja kaiveli takkinsa sisävuoreen ommellusta taskusta rahapussinsa. Ajan mittaan hän oli oppinut tunnistamaan lompakostaan erilaiset kolikot niiden painon ja koon mukaan - toki erehdyksiä sattui silloin tällöin jopa niinkin mahtipontiselle miehelle kuin kreivi Võndra-Vimille.

Raha vaihtoi omistajaa, niin myös savukala. Sen sijaan, että Rosé olisi ojentanut saamansa kalan Vermoksen kannettavaksi, hän päätti pitää sen omissa hyppysissään. Ties vaikka poika juoksisi pakoon ja pistelisi kalan kitaansa. Mikään ei enää tuntunut mahdottomalta, kun oli kyse Vermoksesta.

"Onko Xhanatos muuten täällä jossain?"
"Miten niin?", kalakojulta lähtöä tekevä haltiamies vastasi hänelle esitettyyn kysymykseen esittämällä vastakysymyksen vain koska tiesi sen ärsyttävän nuorempaansa. "Joko sinulla on ikävä häntä?"

Vaan niin kuin sanonta kuuluu: "Paha saa aina palkkansa", oli tämä päivä epäsuotuisampi Celerosélle kuin Vermokselle, vaikkei sitä heti uskoisikaan. Haltiamies ei ollut ennättänyt ottaa vielä montaakaan askelta tungoksen keskelle saarretusta kalakojusta, kun hän kuul myyjän selkänsä takana karjaisevan: "VARAS!" Juuri kun Rosé oli aikeissa seisahtua aloilleen ja varmistaa, ettei häntä vain oltu erehdytty luulemaan varkaaksi, joku tai jokin törmäsi häneen niin kovalla vauhdilla, että miehen tasapaino petti ja hän kaatui rähmälleen sorakkoon. Vasta savustettu kala lennähti suuressa kaaressa ilman halki keskelle katua vain muutaman jalan päähän kylkeään voivottelevasta Vardamirista. Kirottua. Hänet oli tyrmätty ja vieläpä julkisesti.

Uh, kyllä Celerosé osasi olla ärsyttävä tietentahtoen! Vermos heitti ohikiitävän mulkaisun miestä kohtaan ja pröhähti päälle kuin olisi kuullut huonon vitsin, jossa ei ollut mitään itua nauraa. Xhanatoksen ja tuon veljien olemassaolon jos voisi kitkeä sormiaan napsauttamalla pois, niin hän myös tekisi sen! Mutta ollappa lihakseton pikku luikero, josta ei ollut kuin uhoamaan isommilleen, niin tuolaiset haaveet saivat jäädä. Tällä ei ollut edes vaikutusvaltaa siihen, että Celerosé olisi voinut käskyttää jotkut muut alamaisensa Xhanatoksen ja kumppanien kimppuun...

"VARAS!

Vermos jymähti niille sijoilleen. Mitä ? Hänellekkö huudettin ? Tällä kertaa liero ei ollut tehnyt yhtään mitään, joten tämä oli jo valmis huutamaan kädet lanteillaan takaisin, kun jokin syöksähti ohi ja siinä samassa isäntä katosi näkökentästä. No öö ? Mihin kummaan se Celerosé nyt haihtui - ei kai vaan toinen sentään ollut se huudettu varas...
Katse siirtyili ympäristöön, kunnes se kohdistui lopulta maahan.
Oh, mikä harvinainen näky! Eipä tuota miestä nähnyt usein jaloissa pitkällään, joten tästä näystä vihersilmän oli nautittava hetki, ennen kuin hän kyykistyi alas auttaakseen "isähahmoaan".
"Sattuiko pahasti ?"
Onneksi huvittuneisuus ei sentään kuultanut äänestä läpi, kun poika lähti tukemaan paremmin pidempänsä nousemista. Huoh, luonaskin oli lentänyt pitkin maata, eikä Vermos elättänyt edes ajatustakaan noukkivansa kalaa vielä kantoon.

Väkijoukosta kuului hermostunutta päpätystä ja sopertamista. Noin sekalaisista sanoista ei Vermos saanut mitään selvää sen lisäksi kuin, että kyseinen ryntäilijä oli pihistämisen avustuksena uhannut kauppiasta terävällä puukolla. Auts, eihän terä kädessä saanut ryntäillä - voisi tulla vielä pipi, heheh.

Vermoksen avustamana Celerosé kampesi itsensä ylös sorakosta kivusta irvistellen. Pojan kysyessä kävikö hänelle pahasti, mies pudisti päätään kieltävän äänensävyn kera. Hänellä ei ollut tapana myöntää, vaikka hän olisikin saanut siipeensä, ei varsinkaan yleisön edessä. Kyljestään vihlovasta kivusta huolimatta mies otti uhkarohkeasti pari pitkää askelta poispäin torilta tavoitteenaan päästä mahdollisimman nopeasti takaisin omaan pieneen putiikkiinsa. Hän tunsi jalkojensa tärisevän kivusta ja ryhtinsä painuvan hiljalleen kasaan, muttei myöntänyt vieläkään tarvitsevansa apua, vaan jatkoi matkaansa antiikkikauppaan toisella kädellä kylkeään painaen.

"Ei minulla ole hätää. Kolautin vain kylkeni", kreivi vakuutti siistit vaatteet hiekasta ruskeina. Tuskan hiki helmeili hänen otsallaan, mutta sen saattoi kuvitella johtuvan lämpimästä säästäkin. Olihan hänellä lakki päässään... vai oliko? Mies tunnusteli pää lakeaan ja huomasi kauhukseen silinterinsä kadonneen.
"Vermos... hattuni...", Vardamir pihahti hampaitaan yhteen purren ja toivoi, että poika ymmärtäisi hakea hänen armaan lakkinsa ihmisten jaloista ennen kuin se olisi poljettu tuusannuuskaksi. Enempiä puhumatta mies itse päätti jatkaa huterannäköistä kävelyään työpaikkaansa kohti.

Johan Celerosé oli käynyt vanhaksi, kun tuolla tavalla kärsi pelkän kolauksen vuoksi. Kulmiaan kurtistaen Vermos ei uskonut sanaakaan siitä, ettei ollut mitään hätää - pahimmillaan mies olisi voinut vaikka katkoa kylkiluunsa tai jotain vastaavaa, kun eteneminen kävi noinkin hauraan huterasti...
... Thäh! Hattuako Celerosé kaipaili enemmän kuin apua putiikilleen pääsyy ? Siinäkin yksi, kyllä kurpitsakutri olisi ainakin vinkunut täyttä häkää apua, eikä huolehtinut yhden turhan päähinen vuoksi - pah. Silti Vermos hetken etsinnän jälkeen kumartui silinterin puoleen, puistellen siitä pahimmat pölyt pois parilla rennolla käden heilauksella. Kelvannee ?

Siispä isännän perään.
"Oletko aivan varma tuosta kyljestäsi ?"
Huolta ? No ehkä hieman. Kunhan he olivat ensin päässeet sisälle antiikkikauppaan, niin sulki Vermos oven jälkeensä ja lukitsi sen sisältä päin. Nyt kukaan ei puskisi häiritsemään omia aikaojaan - kaiketi. Tämän tehtyään hän asteli lähemmäs toista, koittaen tiirailla parhaansa mukaan kädellä piilotettua kylkeä. Älä viitsi rahnus olla noin vaikea! Siirrä niitä näppejäsi!
"Näytä."
Kuin pieni pentu, Vermos vaati saada nähdä toisen kyljen, jotta hän voisi arvioida tilanteen paremmin. Mikäli tässä oli kyse pelkästä kolahduksesta niin egon kuin kropan kannalta, niin vihersilmä saisi räkäiset naurut, mutta jos taas jotain vakavempaa ilmenisi...

Koko maailman erittäin tuskalliseen kidutuskuolemaan mielessään kiroten Celerosé sysäsi antiikkiliikkeen oven syrjään tieltään ja asteli liian kauan keitetyiltä parsoilta tuntuvine jalkoineen tiskin taa siltä varalta että putiikissa olisi asiakas, joka ei ollut osunut hänen törmäyskurssilleen vielä. Miestä heikotti ja mikäli hän olisi ollut yksin, hän olisi huutanut kurkkunsa käheäksi purkaakseen kehossaan virtaavan adrenaliinin johonkin. Kipu kyljessä oli kertakaikkiaan sietämätön, eikä hän ymmärtänyt mistä se johtui.

Putiikin oven napsahtaessa lukkoon mustahaltia uskalsi viimein rentoutua ja vajosikin hyvin nopeasti tiskin taa polvilleen kuin uppoava laiva. Hänen jalkansa eivät kertakaikkiaan enää kantaneet, eikä hän erottanut ympäristöstään senkään vertaa sokeilla silmillään kuin yleensä. Jokin oli nyt todella hullusti sillä takkinsa alle kätensä siirtäessään mies tunsi kätensä kastuvan. Hänhän vuosi verta...

Mikäli Vardamir olisi kyennyt luottamaan henkensä lääkäreitten tai parantajien käsiin, hän olisi jo kirkunut Vermosta hakemaan apua, mutta hän luotti vain itseensä. Se vaikeutti asioita entisestään. Olisipa hän ollut kotona kartanollaan. Siellä oli taatusti vielä tilkka haavanparannusjuomaa jossain piirongin laatikossa piilossa.

"Pysy siellä!", mies murahti voipuneesti ja huitaisi kädellään suuntaan, josta oli Vermoksen vaatimuksen kuullut. Poikahan ei häneen koskisi niin kauan kuin hänessä henki pihisisi. Ties minkä taudin klopin likaisista näpeistä saisi. Hän selviäsi kyllä yksinkin, jos toinen vaihtoehto oli ottaa apua vastaan kokemattomalta puuropeukalolta. Se mitä Rosé nyt tarvitsi oli pöytäviina, eikä se olisi tullut haavalle vaan hänelle itselleen.

"Hae kartanolta haavanparannusjuomaa...", Rosé komensi. Kyllä hän hengissä pysyisi, kunnes Vermos tulisi takaisin. Kyllä hänen tahdonvoimansa siihen riittäisi, eikö riittäisikin? Asentoaan parantaessaan mies ei ollut enää lainkaan niin varma tahdonvoimansa riittävyydestä, sillä ensimmäisen kerran hän joutui tuomaan kipunsa julki ääneen ulvahtamalla varsin sydäntäraastavalla äänellä.

Niukin naukin Vermos ehti väistää ilmassa viuhahtaneen avokämmenen, joka oli varsin tuttu tuttavuus törmätessään hänen takaraivoonsa tai päälakeensa, kun systeemit menivät lievästi sanottuna pipariksi. Äsh, älä luulekkaan, että jätän sinut tänne, senkin kakara! Jos äsken Celerosé oli muistuttanut vanhusta raihinaisuudellaan, niin nyt käytös vastasi enemminkin uhmaikään päässyttä penikkaa, jolta kuuluisi kitkeä turha uhma pois ajoissa.
Kröhöm, niin ei ollut tainut käydä tämän nuoremman haltian kohdalla, joka nappasi äsken vielä lantiollaan viipyneellä kädellä toisen omasta kiinni. Lopeta se husiminen ainakin!
"Enkä muuten pysy!"
Uh, minkälainen ulina, ei kai toinen sentään kuolemaa ollut tekemässä ? Tällainen oli tyrmistyttävän uutta Celerosélta.

Okei, kyllä hän tiesi mitä hätätilanteissa piti tehdä, mutta silloin potilaan piti pysyä kiltisti paikallaan. Niinpä hetken harkinnan jälkeen kurpitsakutri lähti toivottoman tuntuisen taistelun aikana alistamaan toista selälleen lattialle, jotta voisi itse puoliksi istuutua pääjehun päälle. Phuuuh, ei ollut noin kamalaa näyttää, mikä oikein oli vikana!
"Hyyrh, vuodat verta!"
Yök, mikä pistohaava! Kaikista paras olisi huuhtoa se puhtaalla vedellä, nappailla haavan sisään puskeneet kankaan palat pois estämästä tulehtumista ja lopulta sitoa se.

Vaan kuinka teet niin, kun toinen pistää hanttiin ?
"Älä ole tuollainen mammanpoika, vaan anna minun hoitaa se kuntoon!"
Ehkä asian olisi voinut esittää kauniimmin, mutta näinkin lyhyt pinnaiselta persoonalta se olisi aivan liikaa pyydetty.
"Sinua eivät mitkään haavanparannusjuomat tässä nyt auta, etkä kumminkaan itse näe, mitä tehdä!"
Vermos nappasi vielä 'isähahmonsa' toisestakin ranteesta kiinni, puristaen ne vasten puualustaa. Paikka! Ei koiraakaan palkittu temppuilusta, joten sama pätisi myös mustahaltiaan.

[[ Roolissa esiintyy parikin peliä edistävää hittiä~ ]]

Tietenkään Vermos ei totellut annettua käsky. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun poika ei tehnyt, kuten käskettiin, joten olisihan Celerosén pitänyt osata odottaa maahaltialta jotain niinkin aivotonta toimintaa kuin koettaa istuutua hänen päälleen. Vaan ei, sitä siipeensä saanut mustahaltia ei ollut odottanut, ja niin uskomattomalta kuin se tuntuikaan, hän yritti vastustella nuorempansa toimia jopa alentumalla puskemaan nuorukaisen haaroväliä kovalla pääkopallaan.

"Koetakin...! Samperin uivelo! Mene pooo~is!", Vardamir ärisi, mutta löysi tappelun tuoksinnassa lisääntyneestä kivusta ja sitä kautta latautuneesta adrenaliiniryöpystä huolimatta itsensä pitkin pituuttaan puiselta ja varsin likaiselta lattialta. Joku ei ollut muistanut lakaista lattioita ja se joku kärsi nyt laiskuudestaan joutumalla makaamaan jälkeensä jättämänsä pölyn seassa.

Aivastus ja kivusta karjaisu. Oli vaikea tulkita kumpi niistä oli tullut ensin. Miehen päälle istahtanutta Vermosta se tosin tuskin kiinnosti, sillä pojalla oli kreivin aivastuksen jälkeen paljon muutakin ajateltavaa, kuten mihin pyyhkiä sylkisateessa kastuneet kasvonsa. Harmikseen Celerosé itse ei tietenkään tiennyt aiheuttaneensa nuoremmalleen epämukavan olon, mutta jos olisi tiennyt, hän olisi ollut vain hyvillään. Poika ei taatusti ymmärtänyt alkuunkaan, miten kovasti Vardamiriin koski tällaisessa asennossa, kun hänen olisi tehnyt mieli käpertyä pieneen kasaan valittamaan kylkensä pistävää kipua.

"MAMMANPOIKA?!", mustahaltia huudahti epäuskoisena varmistuttuaan siitä, ettei uutta aivastusta ollut ainakaan ihan heti tulossa. "SINULLA ei ole mitään oikeutta sanoa MINUA mammanpojaksi! Jos olisit minun tilassani, huutaisit kuin syötävä, etkä antaisi kellekään puheenvuoroa!" Mies koetti riuhtoa ranteensa vapaaksi nuorempansa otteesta, mutta satutti puuhillaan vain itseään. Voi miten hänen olisi tehnyt mieli vetäistä Vermosta kuonoon oikein olan takaa kyljessään olevasta haavasta piittaamatta. Tällä hetkellä hän olisi saanut paljon suurempaa tyydytystä pojan pieksemisestä kuin siitä tiedosta, ettei hän ei kuolisi verenmyrkytykseen iltaan mennessä.

Siinä vaiheessa kun Vermos kehtasi vielä muistuttaa alakynteen jääneelle "pomolleen", miten avuton hän olikaan ilman näköaistiaan, mies loukkaantui sydämensä syvimpiä sopukoita myöten ja vaikeni kuin muuri. Ja hänhän ei sanoisi tuolle paskiaisille enää sanaakaan, se oli varma.

Siitä ei sitten puhuta, kuinka ilkeältä Celerosén pääkoppa oli tuntunut haarusten välissä, koska nyt Vermoksen piti vain ja ainoastaan keskittyä vääntelehtivään lajikumppaniinsa ja siihen, kuinka toinen oli kehdannutkin aivastaa päin näköä. Silkasta ällötä inahtaen haltia käänsi päätään hieroakseen kasvonsa puhtaaksi limasta ja ties mistä, mitä toisen suusta oli tullut. Yh! Odota vaan, kun jonain päivänä syljen päin kasvojasi, pahuksen silinteritörppö!
"Ehkä ulvoisinkin, mutta sinä se nyt olet, jolla on haava!"
Ei ehkä ollut parasta myöntää omaa heikkouttaan alhaisen kipukynnyksen suhteen, koska Celerosén tuntien mies ei olisi kiitollinen, vaan enemminkin kostonhimoinen hänen antamansa avun jälkeen.
"Jos olisin joku muu, niin voisin hyötyä tästä ja jättää sinut sitten vain valumaan kuiviin - mieti sitä!"
Niinpä niin, ei Vermos kyennyt edes ajattelemaan todellisuudessa sellaista vaihtoehtoa, jossa hylkäisi haavoittuneen pääjehun kuoleman kieliin, kunhan tuo olisi ensin kirjoittanut mukavan testamentin hänelle, kröhöm kröhöm.

Kuitenkin ärinä sammui kuin taikaiskusta. Huh, hyvä - ainutta kuulevaa korvaa olikin alkanut juilimaan.
"Pysy siinä, niin minun ei tarvitse tehdä tuota uusiksi!"
Nuorukainen oli tunkenut nokkansa liki kiinni toisen omaan ärinän aikana, jotta sanat tulisivat harvianisen selviksi. Tuskinpa Celerosé olisi niin tyhmä, että koittaisi möyriä karkuun lattiaa pitkin tai nousisi peräti pystyyn pyörtymisen riskin kera.
Jep, jep - missähän vettä sijaitsi ? Takahuoneessa löytyi tarkoitukseen sopiva vesitynnyri ja kuppi, johon vettä pystyi lappaamaan tarpeen verran. Vielä kantoon jonkinlainen kasvopyyhe sekä siteeksi käyvä liina, niin eikun paluu isännän luokse takaisin. Pelkkä katse maahan alistetusta miehestä sai Vermoksen huulille kieppumaan itsetyytyväisen hymyn.
"Tässä menee vain hetki, luota minuun."
Enää Vermos ei nähnyt tarpeelliseksi istuutua toisen päälle, joten hän alkoi kuorimaan paitaa pois varoen istuessaan Celerosén vieressä. Yksikin hutaisu, niin potilaalta kastuisi pari muutakin paikkaa haavan lisäksi...

Hyötyä... Phah. Ihan kuin Vardamir olisi antanut kenenkään hyötyä kuolemastaan, varsinkaan Vermoksen. Poika olisi saanut pilkkoa hänet pienen pieniin palasiin ennen kuin olisi saanut tietoonsa edes sen, missä mies säilytti sukkiaan. Sillä tiedolla kloppi tuskin olisi valtaa ja mainetta saanut.

Paikoilleen makaamaan jäänyt mustahaltia olisi mieluusti möyrinyt jonnekin kivenkoloon heinäseipään kera, mutta koska antiikkikaupassa ei ollut mitään hänen kokoisilleen sopivaa piilopaikkaa, mies tyytyi jäämään paikoilleen korviaan höristellen kuullakseen mitä typerää Vermos keksisi taatakseen sen, että Celerosé varmasti menehtyisi ja vieläpä hyvin tuskallisesti ja alentavasti keuhkokuumeessa sekavia puhellen ja pahimmassa tapauksessa oman identiteettinsä paljastaen. Ehkä olisi sittenkin pitänyt pyytää poikaa hakemaan lääkäri paikalle...

Vesisangon kolahtaessa puista lattiaa vasten ilme Võndra-Vimin kreivin kasvoilla kiristyi. Kuvitteliko Vermos, että hän antaisi pojan sörkkiä haavaansa ilman kipulääkitystä? Kattia kanssa. Mies tuhahti närkästyneesti ja tarrasi nuorempaansa toisen käden ranteesta avaten samalla silmänsä ja kohdistaen niiden katsetta pojan suuntaan. Ilman kipulääkitystä hän ei luottaisi edes itseensä tässä asiassa, joten sitä pöytäviinaa tänne ja vähän sassiin.