((saa liittyä ihan vapaasti. Teksti saattaa tökkiä, kun on ollut tuota taukoa..^^)
Tällaisena päivänä Lipla oli kauneimmillaan: auringon säteet leikittelivät veden pinnalla, ja suurten putousten kauneus oli suorastaan henkeäsalpaavaa. Vesipisarat hehkuivat puhtaissa sateenkaaren väreissä valonsäteiden kohdatessa jylhien putousten vesivirrat.
Maisema oli uskomaton. Tai olisi ollut, mikäli ei olisi sattunut huomaamaan järven rannassa istuvaa hahmoa, joka vaikutti imevän ilmasta kaiken iloisuuden silkalla synkeydellään...

Rosalia huokasi syvään. Erittäin syvään. Hänen tavallisesti hailakat silmänsä muistuttivat nyt pikemminkin metsälampea pilvisenä päivänä. Silmät olivat niin mustat, että niille ominaista vihreää väriä tuskin erotti. Haltiatyttö ei itsekään tiennyt, miksi oli niin vihainen. Ja surullinen. Olisihan hänen jo pitänyt tietää millaista "kotona" vieraileminen oli. Nimenomaan vieraileminen, sillä hänen kasvattajansa eivät olleet saaneet asuntoaan tuntumaan kodilta edes silloin, kun Rosalia oli siellä asunut. Nyt hänestä tuntui kuin hän olisi ollut täysin vieras, ja vielä harvinaisen epämiellyttävä tuttava.

"Rosalia Isätön". Hän alkoi heitellä pieniä kiviä veteen. Ensin rauhallisesti, sitten yhä kiivaammin. Mikä ihme hänet oli houkutellut vierailemaan kasvattivanhempiensa luona? No, nyt hän ainakin muisti, miksi oli lähtenyt pois. Ja miksi ei ollut aiemmin kaivannut takaisin. Enää hän ei palaisi, se oli varmaa. Sitä paitsi, hänhän vihasi tuon paikan eristäytyneitä, ahdasmielisiä varjohaltioita. Vai oli hän äpärä, kummajainen, mutantti.

Rosalian silmät alkoivat välkkyä vaarallisesti ja hän viskasi raivoissaan viimeiset kivet veteen nousten samalla seisomaan. Kovalla, alkukantaisella äänellä, jossa ei ollut jälkeäkään hänen helkkyvästä laulajanäänestään hän huusi kovaan ääneen silkasta turhautumisesta. Lähistöllä muutama lintu kohosi lentoon äänen säikäyttämänä. Vielä vihaisempana Rosalia karjui uudestaan, karjui ja karjui, kunnes viimein raivonsa kuluttaneena lysähti huohottaen takaisin istumaan.

// Chasanda liittyy peliin ^^ //

Nuori merihaltia rikkoi järven tasaisen pinnan hyppäämällä pää edellä veteen. Veden pinta avautui ja sulkeutui haltian jälkeen päästäen tämän sisään täysin äänettä ja roiskumatta. Chasanda ui syvemmälle kristallinkirkkaassa vedessä pitkin, voimakkain vedoin. Hän hengitti tasaiseen tahtiin kidustensa kautta. Pieni parvi värikkäitä kaloja kiersi haltian ympäri viistäen hänen ihoaan. Hän hymyili hennosti niiden leikille.

Cha katsoi ylös ja näki tasaisena kimaltavan pinnan. Hän ponkaisi veden alta ylös ja nosti päänsä ilmaan. Järveä ympäröi laaja metsä, lämpimät auringonsäteet heijastuivat kovin kirkkaina veden pinnasta. Cha katsoi rannalle, ja näki ruskean hameensa maassa siinä, mihin oli sen jättänytkin. Vaatteista ei ollut uidessa muuta kuin haittaa.

Haltia painoi päänsä jälleen veden alle. Hänellä ei ollut nyt mikään kiire, joten hän voisi uida vielä hetken.

((välkommen! ^^))

Hieman rauhoittuneena mutta edelleen synkkänä Rosalia tuijotti veden pintaa. Hän tiesi, että jos kävelisi ihan veden partaalle, hän erottaisi oman kuvansa. Se ei olisi mieluinen näky, etenkään hänen inhottavat, typerät silmänsä. Niiden takia hän sai aina tuntea itsensä huonoksi varjohaltioiden seurassa. Hänen silmiensä tummentunut sävy kertoi hänen jälleen tuntevan itsensä vihaiseksi. Tyttö tiesi itsekin, ettei ollut kovin järkevä, mutta hän ei voinut vihalleen mitään.

Rosalia antoi katseensa vaellella ympäri Liplaa. Hän oli toivonut, että kauniin veden äärellä istuminen rauhoittaisi häntä. Niin, hieman rauhallisempi hän jo olikin. Tullessaan metsän läpi hän oli miltei itkenyt raivosta. Nyt vasta tyttö tajusi, että kurkkuun sattui. Huutaminen oli aiheuttanut sen, Hiukan huolissaan hän mietti, mitenhän laulu nyt sujuisi. Uskaltaisiko kokeilla...? Ehkä vähän ajan kuluttua, hän mietti.

Hän yritti ravistautua irti mietteistään ajattelemalla, millaista olisi sukeltaa tyynen pinnan alle. Hän kuvitteli itsensä järven selälle, ja kuinka ollakaan, hän oli erottavinaan kaukaa järveltä jotain, kuin ihmishahmoisen uimarin. Yhtäkkiä hän oli täysin valpas ja ponnahti seisomaan. Mutta järvellä ei näkynyt enää mitään, jos siellä oli mitään ollutkaan. Niinpä Rosalia istahti uudelleen, mutta edelleen hieman varuillaan.

Voi kuinka Chasanda nauttikaan veden kosketuksesta ympärillään. Kuitenkin hän ui selkä pintaa viistäen kohti rantaa. Hän pysytteli veden alla niin kauan kuin mahdollista, mutta kun hänen mahansa tökkäsi rantakivikkoon, hän nousi seisomaan. Taas häneltä kesti hieman tottua ilman kuivaan henkäykseen ja veden paineen katoamiseen, hetken hänestä tuntui kuin hän olisi leijunut. Vesi valui haltian paljasta ruumistaan myöten alas kun hän rutisti hiuksensa kuivaksi.

Chasanda kahlasi rantakivillä ja kuunteli kuinka tuuli suhisi oksistossa. Haltiatyttö pani merkille niinkin yksinkertaisen asian kuin sen, että linnut eivät laulaneet, kuten vähän aikaa sitten. Hänen mielikuvituksensa lähti laukkaamaan ja hän virnisti hennosti. Järven rannalla oli tietenkin ollut valtava peto, joka oli karjunnalaan pelästyttänyt linnut hiljaisiksi. Vaan miksi Cha sitten ei ollut kuullut valtavaa karjumista? No tietenkin siksi, että hän oli ollut veden alla! Kohta tuo peto luikertelisi esiin puiden siimeksestä ja ottaisi kohteekseen viattoman haltiatytön.

Chasanda oli saapunut maassa lojuvan hameensa luokse ja nosti sen käteensä. Sovitellessaan sitä päälleen, hän antoi katseensa kiertää lammen rannoissa. Metsä ympäröi järveä joka puolelta. Kaikki näytti kovin tyhjältä.

Mutta silloin haltian tarkat silmät huomasivat hahmon sivummalla. Noin Chasandan ikäinen haltianainen lepuutti jalkojaan siinä katsellen silmät kiiluen järvelle. Miten Cha voikin olla huomaamatta häntä heti? Toinen näytti kovin rentoutuneelta, mutta hänen hartioidensa jäykästä asennosta Cha kuitenkin päätteli vihan kuohuvan tämän sisällä.

Samalla silmänräpäyksellä kun Cha huomasi seuralaisensa, hän kiskoi puoleksi päällään olevan hameen pois, heitti sen rantavarvikkoon ja loikkasi veteen antamatta pisarankaan roiskahtaa. Hän painui pintaa viistäen vähitellen syvemmälle kuin kiitävä nuoli. Vaihtaessa jälleen kidushengitykseen, hänen hymynsä suli ilkeään virnistykseen. Taisin löytää hirvittävän merihaltioita syövän petoni, hän ajattelee uidessaan sopivalle etäisyydelle toisesta tarkkailemista varten. Miksiköhän tuo on tänne eksynyt, ja vielä aivan yksin?

Järven pinta oli jälleen tyyni. Rosalia hymähti kuivasti itselleen. Hän ja hänen mielikuvituksensa. Onneksi paikalla ei ollut ketään näkemässä, hulluksihan häntä olisi luultu: ensin hän karjui silkkaa turhautumistaan, ja sitten hyppi edestakaisin aivan kuin harhoja näkevä. No, harhojahan hän oli nähnytkin, sillä Lipla näytti aivan rauhalliselta ja viattomalta.

Jännitys oli saanut tytön hetkeksi unohtamaan vihansa. Hän tunsi sen olevan yhä möykkynä sisällään, mutta enää se ei tuntunut olevan liian suuri tytön ruumiiseen. Ja kurkkukin tuntui jo paremmalta, ilmeisesti huutaminen oli vain väliaikaisesti rasittanut sitä. Niinpä Rosalia päätti avata ääntään. Täällä hänen ei tarvinnut esiintyä kenellekään, joten hän sai laulaa miten tahtoi ja -ennen kaikkea- mitä tahtoi.

Liplan ympäristön täyttikin pian ihmeellinen laulu, kun hentorakenteinen ja mitättömän näköinen haltia antoi äänensä tulla vapaasti. Hän lauloi omaa lauluansa, joka kertoi uhmakkaaseen sävyyn hyljätyksi tulemisesta. Tuntui, kuin päivä olisi hieman pimennyt ja aurinko paistanut vähemmän kirkkaasti, oli melkein kuin laulun synkkyys olisi masentanut itse taivastakin. Laulaessaan Rosalia tunsi vihansa häipyvän taka-alalle, ikään kuin sekin olisi halunnut kuunnella tummasävyistä laulua.

Chasanda nosti hitaasti ja varovaisesti päänsä veden pinnalle, jotta toinen ei huomaisi häntä. Hatia katseli toista vedenvärisilä silmillään. Hahmo istui yhä turhautuneena rannassa ja tuijotteli hajamielisesti ympärilleen. Yhtäkkiä tuo haltianainen suoristi ryhtiään, veti syvään henkeä ja lauloi pitkän ja kauniin säkeen. Chasanda hymyili itsekseen ja painoi päänsä hiljaa takaisin pinnan alle.

Hän oli näköjään törmännyt mitä eriskummallisempaan lajitoveriinsa, joka ensin pelottaa linnut oksiltaan ja alkaa sitten laulaa luritella synkkää balladia.

Chasandan mielikuvitus alkoi jälleen lentää kotkan lailla. Tuon laulavan haltian oli pakko olla raaka salamurhaaja, joka ensin on raivoissaan tehtävänsä epäonnistumisesta ja sitten alkaa laulaa itseään rauhoittaakseen. Elämä kyllä jatkuu. Kukapa osaisi epäillä salamurhaajaksi viatonta, yksinmatkaavaa haltianaista? Chasandan oli parasta pysyä kaukana, jos haluaisi pysyä hengissä.

Mutta Cha ei välittänyt siitä, olisiko tuo laulava tyttö salamurhaaja vai ei. Uteliaisuus heräsi hänen mielessään, hänen oli saatava tietää, kuka hän oli. Chasanda ui äänettä lähemmäs ja piiloutui rantakaislikkoon niin lähelle kuin pääsi. Chasandan pää oli pinnalla ja hänen korvansa kuuntelivat kauniita säkeitä. Hän kuunteli siinä aikansa.

Sitten hän sai kummallisen idean tehdä tuttavuutta toisen kanssa. Hän kuunteli hetken täysin vieraan laulun säveltä ja alkoi sitten itse laulaa mukana improvisoiden kykynsä mukaan. Hänen äänensä helisi veden yllä ja solmiutui toisen ääneen. Kun Cha luuli toisen kuulleen itsensä, hän sukelsi nopeasti takaisin veden alle päästäen tahallaan hennon loiskauksen.

Laulu sieppasi Rosalian mukaansa, kuten niin usein ennenkin. Hän sulki silmänsä, ja antoi äänensä helkkyä vapaasti. Suljettujen silmäluomien takana liukuivat kuvat kasvattivanhemmista ja muista kyläläisistä, mutta nyt ne eivät kyenneet herättämään vihaa. Hänen laulunsa tuntui vain saavan lisää voimaa ja tunnetta. Edes putousten jylinä ei peittänyt tytön ääntä vaan toimi ikään kuin taustana sille. Haltioituneena Rosalia kuunteli omaa ääntänsä sekoittuneena putousten pauhuun.

Hän jatkoi laulamistaan keskittyen vain siihen. Sitten, ensin hiljaisemmin ja sitten vähän kovempana, kuului toinen ääni. Sekoittuen hänen ääneensä se soi kauniisti helisten, ja ensimmäisenä Rosalia ajattelikin, kuinka hyvin nämä kaksi ääntä sopivat yhteen. Äkkiä hän räväytti silmänsä auki ja lakkasi laulamasta. Kuka oli se toinen laulaja? Tällä kertaa hän ei taatusti kuvitellut omiaan.

Toinen lauluääni oli vaiennut jo ennen hänen omaansa, ja ainoa ääni, jonka Rosalia pystyi kuulemaan oli pieni loiskahdus järveltä. Salamana hän käänsi katseensa äänen suuntaan, mutta erotti vain väreitä veden pinnalla. Kyseessähän olisi voinut olla vain kala, mutta kalat eivät laulaneet. Jos ääni ylipäänsä oli tullut vedestä. Valppaana, mutta myös peloissaan Rosalia vilkuili ympärilleen. Hänen teki mieli sulautua varjoihin, mutta toisaalta hän halusi tavata laulajan.

Hetken epäröityään hän huusi: "Kuka siellä?" Hänen äänensä ei kuulostanut niin rohkealta ja itsevarmalta kuin hän olisi toivonut. Pikemminkin enemmän aralta, ja se harmitti haltiaa hieman. Saattoi vain toivoa, ettei outo laulaja, kuka tämä sitten oli ollutkin, huomaisi äänen värinää. Valaen itseensä rohkeutta hän huusi vielä: "Näytä itsesi ja kerro, oletko ystävä vai vihollinen!"
Toivoen itsekseen ettei kyseessä ollut vihollinen Rosalia jäi tarkkailemaan veden pintaa.

Kaislikon suojassa Chasanda oli jälleen nostanut päänsä veden pinnalle. Hän kuuli toisen sanat ja huomasi niissä soivan epäluulon ja jännittyneisyyden. Tietenkin, eihän Chasanda ollut valinnut ehkä toisen kannalta mielyttävintä mahdollista tutustumistapaa, mutta merihaltia ei ollut voinut vastustaa kiusausta.

Mutta mitä hän nyt tekisi? Toinen pyysi häntä astumaan esiin, mutta tekisikö haltia sen? Chasanda antoi rauhassa ajan kulua ja mietti mahdollisuuksiaan. Jos hän olisi kovin ilkeä, hän voisi pysytellä veden alla piilossa ja säikäyttää toisen uudemman kerran. Tai Cha voisi nousta ylös vedestä ja esittäytyä suureksi herttuaksi, -joka uiskentelee ilman vaatteita? Tuskimpa sentään.

Hän sukelsi hiljaa kaislikon suojista miettien mitä sanoisi. Chasanda ui haltian vastakkaiselle puolelle toisen huomaamatta ja nosti päänsä pintaan. "Ystävä. Tai viholinen, miten sen nyt ottaa", Chasanda sanoi. Hänen ujoutensa esti sanomasta enempää. Hän jäi hiljaa odottamaan, että toinen kääntyisi hänen puoleensa ennenkuin sukelsi salamannopeasti takaisin pinnan alle.

Rosalia tunsi sydämensä lyövän kiihkeästi. Hän ei halunnut myöntää sitä, mutta tunsi olevansa peloissaan. Oliko joku kenties seurannut häntä kylästä ja pelleili nyt hänen kustannuksellaan? Vai... piileksikö vedessä jotain vaarallista? Haltiatyttö yritti rauhoittaa itseään ajattelemalla, että tuskin vihollinen olisi paljastanut itseään yhtymällä hänen lauluunsa. Tämä miete sai hänet rauhoittumaan hieman, muttei poistanut hänen varovaisuuttaan.

Oli aivan hiljaista, ja hetken Rosalia jo oletti, ettei salaperäinen laulaja aikonut edes vastata hänelle. Silloin hän kuitenkin kuuli ääntä takaansa. Salamannopeasti hän kääntyi puheen suuntaan, ja ehti juuri nähdä hahmon sukeltavan veteen. Ystävä... Tai vihollinen. Mitä ihmettä toinen oikein tarkoitti?. Varautuneena, mutta myös selvästi uteliaana hän jäi hetkeksi mietitmään.

Pian hän puhui ääneen, vaikka tunsikin olonsa typeräksi, kun ei nähnyt ketään. "Jos olet ystävä, tule ihmeessä esiin. Ei ole mitään syytä piilotella. Jos taas olet vihollinen... No, sitten voimme järjestää rehellisen kamppailun." Hetken mielijohteesta Rosalia vielä lisäsi: "Ja muuten, lauloit aika kauniisti."

"Kiitos kohteliaisuudesta", merihatia naurahti hyväntahtoisesti ja piti tällä kertaa päänsä pinnalla. Cha katseli toista vedenvärisillä silmillään. "Pyydän anteeksi, jos tapani tehdä tuttavuutta ei ollut mitä kohteliain", haltia puhui muodollisesti. Chasanda tiesi, että oli toiminut kovin äkkipikaiseksi vasten omia tapojaan, mutta hän ei ollut voinut vastustaa kiusausta. Ja mitä väliä olisi sillä mitä Cha tekisi, jos toinen ei vain suuttuisi.

"Olen ystävä, jos tekin olette." Chasanda piti pienen tauon ja antoi toiselle aikaa kuunnella. "Rehellinen kamppailu", Cha puhui melkein kuin itsekseen. "Ei, ei olisi rehellistä kamppailua. Jos vain saisin vastustajani veteen, hänellä ei olisi mahdollisuuksia." Chasanda ikäänkuin havahtui aateistaan ja nosti katseensa jälleen ylös. "Mutta kuka tässä kamppailusta puhuu? Eihän ole järkevää ruveta heti taistelemaan? Puhuminen on kaiken kaikkiaan paras vaihtoehto."

Chasanda veti henkeä. Toinen oli ainakin hieman näreissään merihaltian tukeilevasta tavasta, joten hänen täytyisi löytää sopiva anteeksipyyntö. Tai sanoa jokin kohteliaisuus.

Eipä aikaakaan, kun Rosalia huomasi katsovansa kaunista naispuolista merihaltiaa silmiin. Ensimmäinen tunne oli helpotus; nainen ei vaikuttanut vihamieliseltä. Vielä enemmän Rosalia oli kuitenkin iloinen siitä, että nainen ei ollut varjohaltia, ei kukaan hänen tuttavansa.

Seuraava tunne oli närkästys. Toinen oli säikytellyt häntä, saanut hänet kuvittelemaan olemattomia. Olikohan toisen laulukin ollut silkkaa pilkantekoa? Mutta toisaalta, Rosalia oli ollut tosissaan, kun oli kehunut merihaltian ääntä. Hän ei voinut olla huomauttamatta tämän äänestä, sillä laulaja on laulaja, olkoon vihollinen tai ystävä.

Haltian muodollisuus rauhoitti Rosaliaa hieman. Vaikka olikin useimmiten epäluuloinen, ei hän aina ollut pitkävihainen. Sitä paitsi tytöstä alkoi tuntua, että hän oli vihoitellut jo niin kauan, ettei jaksanut enää. Siispä hän vastasi, jos nyt ei aivan sydämellisesti, niin ainakin ystävällisemmin kuin oli aluksi aikonut: "Ystävä, se sopii minulle. " Rosalia kuuli myös toisen sanat taistelusta, ja nyökkäsi hieman: "Merihaltiat ovat varmasti voittamattomia vedessä." Hänen silmänsä välähtivät hieman hänen lisätessään: "Mutta maalla tarjoaisin taatusti kovan vastuksen."

Pienen tauon jälkeen hän jatkoi vielä: "Mutta olet oikessa, taistelu ei ole mikään hyvä keskustelunaihe, varsinkaan näin tuntemattomien kesken."

"Hyvä", Cha sanoi ja hymyili. Hänhän haikuttaa kovin mukavalta, hän ajatteli. Mitä nyt vähän on mieleltään ailahtelevainen. Chasanda ui muutaman metrin kohti rantaa ja päästyään matalaan veteen nousi seisomaan ja kahlasi pois vedestä. Hän ei välittänyt toisen katselevan vieressä, vaan käveli rantapöheikön läpi oman ruskean hamosensa luokse ja vetäisi sen ylleen. "Kaunis laulu", Cha jutteli samalla. "Itsekö sen olet säveltänyt?" Chasanda rutisti pitkistä hiuksistaan pahimmat vedet pois, ja antoi vesipisaroiden imeytyä hameeseensa. Hän jäi sitten katsomaan toista haltiaa ja mittaili tätä katsellaan. Aivankuin hän olisi ollut varjohaltia, mutta ei silti aivan. Puoliverinen, Cha pääteli. "Matkalla?" Chasanda kysäisi hyväntuulisesti.


(( Ei oikein teksti luista tänään :/ ))

((tulee nyt vähän viiveellä, olen yrittänyt päntätä historiaa yo-koetta varten.... ^^"))

Merihaltian jutellessa Rosalia ehti tarkkailla tätä hieman lähemmin, joskin odotti hieman hämillään ensin, että toinen sai vaatteet päälleen. Jostain syystä tämä haltia vaikutti hieman nuoremmalta kuin Rosalia itse. Toinen haltiahan oli kyllä paljon pitempi kuin hän itse (mikä teki Rosalian olon jotenkin epämukavaksi) mutta toisaalta jokin tämän kasvoissa ja olemuksessa sai Rosalian olettamaan ettei toinen voinut olla häntä vanhempi, tuskin edes saman ikäinen.

Tavoitellen ääneensä samaa huoletonta sävyä kuin merihaltialla Rosalia kiitti tätä kehuista sanoen: "Kiitos ja kyllä, laulu oli omani. Olen kai jonkinlainen muusikko. Taidat itsekin laulun taidon, kenties musiikki kutsuu sinuakin?"

Toisen kysymyksen kohdalla Rosalian hymy kiristyi hieman. Toivoen, ettei toinen ehtinyt sitä nähdä, hän vastasi nopeasti: "Matkalla." Lievittääkseen hieman vastauksensa töykeyttä hän lisäsi hymyillen: "Mutta levähdystauolla täällä. Entäpä sinä?" Kysymyksen sävy oli kepeä, mutta sen taustalla oli Rosalian epäluuloisuus. Hetken hän häpesi itseään, epäillä nyt jokaista vastaantulijaa. Rauhoittaakseen omaatuntoaan hän päätti esitellä itsensä: "Minun nimeni on Rosalia Ronyantytär, hauska tavata."

Chasanda naurahti kevyesti. "En minä musiikista tiedä paljoakaan. Vain sukuni perintönä saadun kauniin äänen. En uskaltaisi esiintyä. Arvostan kykyjänne lauluntekijänä."

Chasanda katseli toista samalla kun puhui. Hän tunsi olonsa varmaksi toisen seurassa, kenties se johtui siitä, että toinen vaikutti olevan vielä enemmän varuillaan kun hän. Tavallisesti Cha oli se, joka vetäytyi sivuun keskustelussa. Miksiköhän varjohaltian olemus oli niin taaksevetäytyvä? Pelkäsikö tämä jotain? Tavallista merihaltiaa? Tuskimpa vain.

"Chasanda Elvyn, Everindan tytär. Kotoisin Ulkomeren pimeimmistä syvänteistä." Haltia heilautti hiuksiaan ja pisarat lentelivät niistä osittain jopa tosen päälle. "Matkallapa minäkin. Yritän onneani etelän rannikkokaupungeissa. Tiedättehän, näin sodan jälkeen ollaan kovin epäluuloisia uusien työntekijöiden suhteen. Enhän minä ole vaarallinen, vain tavallinen merihaltiatyttö." Hänen suunsa käänty ivalliseen hymyyn ja hän naurahti jälleen. "En voinut vastustaa kiusausta pysähtyä ihastelemaan näin upeita putouksia. Veden kohinan kuuli jo kauas. Nyt on kovin lämmin päivä merihaltialle matkata ilman levähdystaukoa."

Chasanda loi katseensa putouksille. Niiden jyminä oli kuin musiikkia hänen korvilleen. Vettä, hän ajatteli. Valtava määrä vettä. "Mitähän noidenkin putousten alla lienee? Merihaltianvereni vetää minua niiden luokse. Tekin olette varmasti kuulleet vanhat tarinat vesiputousten taakse kätketyistä aarteista?" Chasnada hiljeni, ja tajusi sitten höpöttäneensä ohi suunsa. "Mutta en halua pidätellä teitä enempää, jos ette halua kuunnella. Olenpa minä ollut epäkohtelias."

Rosalia hymyili edelleen hieman varautuneesti, mutta jo vilpittömämmin: "Minä puolestani rakastan musiikkia. Voisin elää pelkästä musiikista." Hänen hymynsä haihtui pois, kun hän muisti, mitä oli kasvattivanhempiensa luona urastaan joutunut kuuntelemaan. Hän oli vaarassa vajota synkkiin mietteisiinsä, mutta onneksi toisen rupattelu esti häntä.

Kuunnellessaan toisen huoletonta rupattelua Rosalia tunsi muuriensa alkavan säröillä. Huolettomuus oli tarttuvaa. Mutta vaarallista, hän muistutti itseään. Silti hänen hymynsä oli jälleen piirun verran ystävällisempi hänen kuunnellessaan merihaltiaa... Chasandaa, Rosalia makusteli nimeä mielessään, ja päätti sitten pitävänsä siitä.

Chasandan mainitessa luolat putousten takana Rosalian mielenkiinto heräsi. Olihan hän asunut putousten lähellä koko ikänsä, ja kuullut totta kai tarinoita. Mutta ikinä ei tyttö ollut putousten takana vieraillut, lähinnä kasvattivanhempiensa valvonnan takia. Nämä kun pitivät häntä miltei vankina asunnossaan. Rosalia ei halunnut osoittaa innostustaan, mutta sanoi silti: "Oi, et sinä minua lainkaan häiritse. Nuo", hän osoitti putousten suuntaan, "kiinnostavat minuakin. Eivät aarteet", hän kuitenkin lisäsi ja jatkoi sitten: "vaan seikkailu." Epäluulonsa haudaten hän vielä sanoi: "Miten olisi pieni tutkimusretki?"