//Osuvasti sanottu ^^//

Lohikäärmeen yllättäinen nopea liikehdintä sai Caryaven hereille. Isuldra pomppasi pystyyn ja lehahti iloisena kirkuen kuin kotka taivaalle ja sinne katosikin. Keijuhaltia puolestaan voivotteli kun oli tärähtänyt maahan toisen intoillessa.
“Juuri näin..” Tämä toisti moneen kertaan kunnes venytteli ja nousi istumaan lopulta maasta. Raikas ilma, auringon säteet ja kaikki saivat Caryaven heti pirteämmälle tuulelle, mutta jokin oli pielessä jälleen. Ensinnäkin viitta. Alaynalla ei näyttänyt olevan sitä enää. Caryaven hätääntynyt ilme kertoi liiankin selvästi että jokin oli hukassa, mutta siirtäessään kättään kangas kappaleen päälle, helpoitus. Luojan kiitos, se oli tallessa ja niin sen sisältökin. Keijuhaltia alkoi vaappuen pukea viittaansa takaisin ylleen, kunnes mahan mokuraisu hätkähdytti.
“Ei sinulla sattuisi olemaan ruokaa mukana?” Keijuhaltia kysyi katsettaan kohottaen haltiaan.

Alayna katsoi lohikäärmeen katoamista taivaan sineen.
"Lentävä lähtö", hän totesi ja katsoi sitten Caryavea, jolla oli kasvoillaan kumman hätääntynyt ilme. Ennen kuin tyttö ehti kysyä mitään, toinen löysi viitan ja näytti rauhoittuvan. Mitähän tuossa viitassa on niin arvokasta? hän mietti itsekseen kohottaen toista kulmakarvaansa. Hän katsoi vuorotellen Caryavea ja viittaa, mutta sitten toinen kysyi ruuasta.
"Eipä ole", hän totesi hymyillen ja työnsi ajatuksen mielestään. Se jäi jonnekin hänen tajuntansa taka-alalle ja olisi takuulla valmis hyppäämään esiin heti tilaisuuden tullen, mutta nyt hän keskittyi tärkeämpään ongelmaan: miten saada ruokaa keskellä metsää? Hän ei ollut ennen joutunut hankkimaan ruokaa itse muutoin kuin ostamalla, eikä täällä todennäköisesti ollut kauppoja. Jousiammunnan perustaidoista ei suurtakaan hyötyä ollut ilman jousta, eikä tyttö ollut vakuuttunut siitä, että hänen magian kyvyillään saisi kiinni yhtään mitään. Ja mitä kasveihin tuli... hän tiesi niistä saman verran kuin miekkailusta, eli vain kaikkein alkeellisimmat perusasiat, jotka kuuluivat kenen tahansa fenyanilaisen perustietouteen.

Caryave pohdiskeli hetken paikoillaan ja haroi hiuksiaan kertaan jos toiseenkin. Keijuhaltia ei ollut syönyt itse muutamaan päivään, joten tämän olisi hälyttävä tarve hankkia itselleen edes jotain ruokaa. Mikä pahinta, helpommin sanottu kuin tehty. Hänellä ei ollut jousta jolla riistan saalistaminen voisi olla helpompaa kuin odotti, vain miekat, joilla tuskin sai mitään aikaiseksi. Toki ne pilkkomiseen ja leikkaamiseen sopisivat, mutta eivät vaikkapa jonkin nelijalkaisen nopeajalkaisen elukan tappamiseen. Juoksisivat karkuun vähästäkin äänestä ja siinä oltaisiin taas samassa alkupisteessä. Caryave tutkaili haltiaa vaivihkaa, eikä havainnut tälläkään jousta. Ei voi olla totta... Käväisi lyhyt ajatuksen poikanen keijuhaltian mielessä. Mikä siis neuvoksi, kun mitään ei nähtävästi ollut tehtävissä.
Keijuhaltia venytteli hetken siinä paikoillaan ja nojasi seinään toisella kädellään.
"Emme voi istua täälläkään jos ruokaa halajamme. Paras lähteä vain etsimään." Caryave tuumasi Alaynalle ja sitoi viittansa hieman kaulansa alauolelta kiinni mustalla nyörillä. Viitta istui tukevasti keijuhaltian päälle, eikä siitä hevillä putoaisi. Keijuhaltia jättäisi takuu varmasti haltian yksin virumaan koloon, jos tuo ei mukaan suostuisi lähtemään. Toki hän vielä palaisi, ruokaa, mukanaan haltian luokse takaisin. Sen verran sääli häntä kouri ettei tuota voinut yksinkään jättää.
"Vai jäätkö mieluummin tänne?" Caryave päätti vielä kysyä ja marssi kolon suulle, katsoi taivaalle ja viitan kankaan heilahduksesta saattoi huomata keijuhaltian siipien pienen värähtelyn.

Alayna kohautti olkiaan ja katsoi ulos.
"Taidan tulla mukaan. Turha täällä on istua", hän totesi ja käveli luolan edustalle. Vaikkei hän tiennytkään syötäviksi kelpaavista kasveista kuin muutamia yleisimpiä, niin voisihan hän ainakin yrittää, ja jos Caryave tuntisi enemmän, tyttö voisi oppiakin jotain. Hän lisäsi mielessään ostettavien tavaroiden listaan uudet jalkineet, sillä vaikka nyöritettävät sandaalit kauniita olivatkin, pidemmille kävelymatkoille ne eivät sopineet. Sitten hän katseli ympärilleen. Tämä metsän osa näytti aurinkoiselta, eli hyvällä tuurilla he saattaisivat löytää jotain syötävää, varsinkin kun kuumakausi oli jo alkamaisillaan ja kasvit suurimmaksi osaksi vironneet kylmäkauden jäljiltä. Hän mietti hetken laukkuaan, mutta päätti sitten jättää sen olkapäälleen, mihin hän oli sen nostanut noustuaan. Vaikkei metsässä kukaan sitä todennäköisesti ryöstäisikään, tytöstä tuntui silti turvallisemmalta, kun hän tiesi missä hänen omaisuutensa kulloinkin oli. Varsinkin kun hänellä ei ollut mitään muuta kuin se ja vaatteensa.
Kyllä me jotain löydämme, hän mietti katsellen metsään ja koetti unohtaa, että oli viimeksi syönyt Mothyssä.

Caryavella ei ollut aikaisemmin mitään epäilystä siitä, lähtisikö Alayna tämän mukaan vai ei. Jos kyseinen olisi ollut keijuhaltian kohdalla, ei tämä välttämättä yksin olisi tahtonut pieneen kolo pahaseen jäädä roikkumaan. Kaikilla oli oma elämänsä ja jokainen päättäkööt siitä mitä tekee. Eihän Caryaven tarkoitus ollut pakottaa, mutta jos Alayna mukaan tahtoi ei herra sitä pahakseen pistänyt. Pikemminkin vain se paransi tilannetta. Kaksin oli huomattavasti helpompi löytääkin jotain syömäkelpoista. Ja ehkä Alayna saattaisi tietää enemmän vaikkapa marjoista, kasveista... mikä nyt ruokana pitää voisi.
Keijuhaltia kyykistyi ja ojensi muutaman sormensa maan pintaa kohti tunteakseen herkillä aisteillaan mahdollisia värähdyksiä riistan varalle. Sellaista tosin olisi vaikeaa saada kiinni ilman tarvittavia välineitä, mutta kyllä Caryave takuulla jotain keksisi vaikeimmassakin ja pahimmassakin tilanteessa. Eikä ruoan välttämättä lihaa tarvinnut olla.
"Oletko aikaisemmin joutunut hankkimaan ruokaasi itse?" Caryave uteliaisuuttaan kysyi ja katsoi Alaynaa olkansa takaa.

Alayna hymyili huvittuneena.
"En. Tunnen vain muutamia yleisimpiä syötäviä kasveja, mutta kai siitäkin jotain apua on", hän vastasi katsellen ympärilleen. Hän kuunteli hetken linnun laulua puiden oksistosta, ja mietti mikä lintu se oli. Hän epäili oppineensa joksus sen nimen tunneillaan, mutta se ei nyt tullut hänen mieleensä. Hän käveli hieman eteenpäin ja katseli metsää, joka tuntui vehreydessään sulkevan heidät sisäänsä. Siellä täällä näkyi pienempiä pensaita, mutta niissä ei näkynyt marjoja. Lähellä seisovassa katajassa niitä kyllä riitti, mutta Alayna muisti opettajansa sanoneen katajanmarjojen olevan myrkyllisiä. Siis ei katajaa. Puun tukevahkoista oksista hän sai idean, mutta ei ollut varma, olisiko kummallakaan heistä sopivaa nyöriä. Hän käveli puun vierelle ja tunnusteli erästä, miltei itsensä mittaista oksaa. Se oli tasaisen paksuinen, eli juuri sopiva.
"Hmm... osaisitko tehdä tästä oksasta jousen?" tyttö kysyi katsettaan kääntämättä. Hän oli tehnyt itse ensimmäisen jousensa häntä opettaneen vartijan vaatimuksesta. Mies oli halunnut hänen osaavan kyhätä tarvittaessa itselleen sopivan aseen, mistä Alayna oli nyt hyvin kiitollinen. Katajajousella ei ollut samanlaista tehoa kuin muilla jousilla, mutta sekin kyllä riittäisi kunhan sihti olisi hyvä.

Alaynan vastaus ei lohduttanut Caryave. Suorastaan masenti vielä enemmän, koska herralla ei ollut mitään hajua tai tietoutta metsän antimista. Yleisesti tämän kylmiin kouriin jäi joku pahainen koju, josta oli helppo vohkia sapuskaa itselleen. Vaikka siitä hankaluuksia saattoi seuratakin. Caryave nousi takaisin pystyyn ja lähti suunnistamaan sattumalta valitsemaansa suuntaan.
"Hmm... osaisitko tehdä tästä oksasta jousen?" Kuului Alaynan kysymys, josta saattoi erottaa pientä pyyntöä. Keijuhaltia joutui pudistamaan päätään. Eihän tämä jousta ollut koskaan edes käsitellyt, harvoin nähnytkään tai koskenut sellaiseen. Nuorempana tälle oli useinkin tarjottu kättä pitempää, pitkälle ulottuvaa miekkaa paljon ahkerammin kuin jousta ja nuoliviiniä.
"Valitettavasti en, mutta olisiko sinulle tästä jotain hyötyä?" Caryave tunki toisen kätensä viittansa alle ja kaivoi siltä nyöriä, jonka oletti kelpaavan toiselle jos jousen osaisi tehdä. Nyörin hän oli, yllätys yllätys, varastanut joskus aiemmin, ja tajunnut vasta sen jälkeen ettei oikeastaan ollut tarvinnut sitä mihinkään. Haltia saisi vaikka pitää koko nyörin itsellään, jos tahtoi. Eihän keijuhaltia sillä jatkossakaan mitään tekisi.

Alayna kääntyi ja katsoi Caryaven kädessä olevaa nyöriä. Se oli melko ohut mutta kestävän näköinen - juuri sopiva jouseen. Ja se näytti tarpeeksi pitkältäkin.
"Tuosta voisi tosiaan olla hyötyä", hän totesi ja katsoi sitten taas katajaa. Sormillaan hän seurasi valitsemaansa oksaa mahdollisimman alas.
"Onko sinulla puukkoa tai jotain vastaavaa, että voisimme katkaista tämän oksan?" hän kysäisi. Miekkakin varmaan kelpaisi, mutta jousen valmistaminen olisi huomattavasti helpompaa puukolla. Puhumattakaan sitten nuolista. Tyttö virnisti puulle todetessaan mielessään aamusta tulevan erittäin askarteluntäytteisen. Ensimmäisen jousensa hän oli tehnyt vasta jokin aika sitten, eli hän muisti vielä kohtalaisen hyvin miten se tapahtui. Ainut ongelma tulisi jousen tasapainottamisesta, sillä jos kaari ei taipuisi saman verran joka kohdasta, jousi olisi käyttökelvoton. Viimeksi hänen opettajansa oli hoitanut sen, mutta hän toivoi hartaasti osaavansa tempun. Heidän aamiaisensa saattaisi riippua siitä. Hän yritti palauttaa mielseensä jokaisen pikkuseikan minkä vartija oli maininnut jousen teosta ja käytöstä, sillä niistä olisi nyt paljon hyötyä.

"Onko sinulla puukkoa tai jotain vastaavaa, että voisimme katkaista tämän oksan?" Caryave kuuli vierestään. Hän oli tyystin unohtanut, ettei toinen kantanut minkään näköistä terävää esinettä mukanaan. Oliko hän peräti tullut huono muistiseksi höperöksi. Keijuhaltia sulki vaihtoehtoja päästään, lopulta tyytyen siihen että häntä alettaisiin sanoa dementikoksi. Ainoat terä aseet mitä hän kantoi mukanaan, rajoittui muutamaan miekkaan ja tikariin, jota ei mielellään lainaisi. Perintökalleus kun sattui olemaan ja vieläpä kohtuullisen arvokas. Pystyisikö hän luottamaan Alaynaan ja antaa lainaksi tuon timantein koristetun tikarin.
"Jos tämä kelpaa?" Caryave kaivoi vyöltään kyseisen tikarin ja jatkoi, "Varokin rikkomasta sitä..." Keijuhaltia varoitteli ja katsoi epäilevästi Alaynan suuntaan.

//pahoittelen että tekstistä tuli jälleen kerran lyhyt, mutta nyt vielä lyhyempi... inspis karkasi jonnekkin. Pahoittelen myös etten ole käynyt sinulle tänne vastaamassa. Kone kärähti kerralla oikein kunnolla ja kesti, kun se korjauksessa kävi ja vihdoin tuli taas normaalille paikalleen ^^ toivottavasti et kuitenkaan ole kovin vihainen turhista viiveistäni//

//Eipä haittaa. ^^ Aina sattuu jotain.//

Alayna nyökkäsi ja otti tikarin.
"Olen varovainen sen kanssa", hän lupasi ja kyykistyi puun eteen. Hetken vuoleskelulla hän sai kuin saikin oksan irti ja veti sen pois puskasta. Seuraavaksi hän vuoli puusta oksat irti ja tasoitti oksankohdat mahdollisimman sileiksi. Onneksi niitä oli vähän, sillä jokainen oksankohta oli paikka, josta kaari olisi pakostakin heikompi ja voisi katketa. Seuraavaksi hän kuori oksan koko pituudeltaan ja painoi sen kaarelle. Nähtyään taipumattomat kohdat hän alkoi vuolla niitä ohuemmiksi. Tämä olisi tarkkaa, sillä jos hän vuolisi liikaa, jousesta tulisi liian heikko mutta jos hän ei vuolisi tarpeeksi, se ei olisi tasapainoinen. Välillä hän nousi ja painoi jousen kaarelle maata vasten nähdäkseen, mitä pitäisi vielä veistää. Lopulta hän oli saanut jousen kaaren sopivaksi, minkä jälkeen hän veisti kumpaankin päähän pari milliä syvän uran sentin päähän oksan kärjestä. Lopulta hän sitoi narun ensin alhaalla olevaan uraan tukevasti, sitten teki narun toiseen päähän lenkin ja painoi jousen taas kaarelle ujuttaakseen sen ylempään uraan. Sitten hän kokeili sen tasapainoisuutta pitämällä sormeaan kaaren sisäpinnalla ja antamalla sen roikkua vapaasti sormen varassa. Löydettyään tasapainopisteen hän vuoli siihen pienen merkin ja tutki sitten narua. Merkki pitäisi tehdä myös siihen, mutta millä? Mustetta heillä ei ollut... tyttö huokaisi pienesti ja viilsi sormeensa kevyesti haavan. Hän paineli verellään nyöriin merkin ja puhdisti sitten puukon terän. Haavan hän puhdisti ja keräsi sitten mahdollisimman suoria käsivartensa pituisia oksia. Niistäkin veistettiin kuori pois, vuoltiin ne täydellisen suoriksi ja teroitettiin toinen pää mahdollisimman teräviksi. Sitten hän vuoli toiseen päähän loven asetettavaksi jousen jänteelle. Lentoa tasapainottavia sulkia he eivät niihin tähän hätään saisi, mutta hän toivoi, ettei se häiritsisi osumatarkkuutta liikaa. Tyytyväisenä aikaansaannoksiinsa hän kaiversi jouseen pienen Leprekaunin merkin anteeksipyynnöksi metsän jumalalle siitä, että jousella tapettaisiin hänen eläimiään. Vaikkei hän suorastaan palvonutkaan tätä, niin aina oli hyvä olla kohtelias.
"Tässä", hän sanoi ojentaen tikarin takaisin Caryavelle. Se oli edelleen ehjä. Sitten hän pisti jousen selkäänsä ja poimi veistämänsä seitsemän nuolta käteensä harmitellen mielessään nuoliviineen puuttumista. No, kaikkea ei voinut saada.

//Jos et pahastu, taidan tästä lähteä. Kiitokset pelistä. ^^//

Alaynan katsellessa taas ympärilleen läheisestä tiheiköstä alkoi kuulua ääntä. Hän vilkaisi siihen suuntaan juuri ajoissa nähdäkseen suuren kirohukan astelevan määrätietoisen hitaasti kohti aukeaa. Kylmät väreet juoksivat hänen sekkäänsä pitkin kun hän muisti kaikki kirohukista kerrotut jutut, mutta eniten häntä pelottivat ne, jotka tiedettiin tosiksi. Hän hengitti mahdollisimman rauhallisesti, pudotti Caryaven tikarin tämän jalkojen juureen ja lähti hitaasti peruuttamaan kohti aukean toista laitaa katse lähestyvässä pedossa. Otus ohitti miehen reagoimatta mitenkään tämän läsnäoloon, sillä se oli kiinnostunut haltiatytöstä, joka tuntui reagoivan sen saapumiseen voimakkaammin. Se paljasti hampaansa ja murisi uhkaavasti. Alayna tajusi kauhukseen miten laiha se oli. Sillä oli nälkä. Hän ei halunnut olla sen välipala. Jatkaessaan pakittamista tyttö ujutti jousen päänsä yli siten, että voisi läyttää käsiään tiukan paikan tullen. Nuolet toisessa kädessään hän pysähtyi selkä puuta vasten. Hukan silmiin syttyi kiilto sen päätellessä tytön helpoksi saaliiksi. Mutta se aliarvioi säikähtäneen haltian kyvyt. Alayna sulki silmänsä ja alkoi mutista hiljaa. Äkiiä hän heilautti kättään sutta kohti ja se huomasi yllätyksekseen karvansa syttyvän nopeasti ilmiliekkeihin. Se ulvahti ja alkoi kieriä kuumeisesti, mutta Alaynan tuli ei ollut tavallista. Liekit vain levisivät ja kohta susi alkoi tuntea sietämätöntä kipua. Se vilkaisi viimeisen kerran haltiatyttöä, mutta tämä ei ollut enää aukealla. Se erotti kuitenkin märässä maassa jalanjälkiä, jotka kertoivat tytön paenneen metsään.